Tämä osa on lyhyempi kuin edelliset, n. 40 kuvaa, mutta toivottavasti ei haittaa ;---)

Illalla, kuten oli sovittukkin, pari lähti Stadiin etsimään mukavaa illallistamispaikkaa. Kumpikaan ei ollut innostunut pynttäytymään sen kummemmin, vaan lähtivät ihan vain perusvetimissään.

Nälkäinen pari päätti pitkän kävelymatkan jälken tyytyä ihan mihin tahansa, mutta heidän onnekseen ensimmäinen vastaantuleva ravintola ei ollut kärpästen suosima purilaisbaari, vaan hyvin kalliina ja hienona ravintolana tunnettu Viiva.

Ilmaiskupongit omistava Clarence päätti hoitaa tilaukset. "Hei, pöytä kahdelle. Mieluiten aika hiljainen kulmaus..." Viimeisen lauseen hän sanoi tavallista hiljaisemmin; hänen täytyi kertoa Sulholle tänään, eikä hän tahtonut muiden ihmisten kuuntelevan. Ravintolapäällikkö katsoi Clarencea pitkään, mutta tunsi ymmärtävän mistä oli kyse, ja johdatti parin pöytäänsä.

He istahtivat pöytäänsä ja ravintolapäällikkö ojensi heille menut. Clarence katseli ruokalistaa täysin ääneti, sydän hakaten, pää täynnä hyviä selityksiä, millä hän selittäisi raskaaksi tulemisensa.

Ei mennyt kauaa kun pari sai ruokansa pöytään - Clairen hummeri ja Sulhon lohipaistos. Ja koko sen ajan, kun Claire odotteli ruokia, hän huomasi hermostuvansa jatkuvasti enemmän. Keskustelukaan ei tuntenut enää luontevalta: yleensä turhanpäiväisiä puhumisia välttelevä Clarence tajusi kehuskelevansa poikaystävänsä annosta ja tuumivansa ääneen huomisen säätä. Silloin Claire tiesi, että nyt oli aika.

Niinpä äkisti hymy hyytyi Clarencen huulilta ja tilalle tuli kuolemanvakavuus. Hän pelkäsi katsoa Sulhoa silmiin silloin kun puui tällaisista, niinpä Clarence käänsi häpeissään katseensa pois. "Sulho... Kulta, minulla on sinulle kerrottavaa", hän aloitti hiljaa. "Muistatko kun silloin kerran... Silloin yhtenä yönä... No, ilman ehkäisyä kuitenkin. En ikinä olisi uskonut, että se olisi johtanut tähän." Claire pysähtyi vetämään syvää henkeä, ja hän kykeni vain kuvittelemaan kuinka kauhistunut ilme kohosi Sulhon kasvoille. "Olen raskaana", Clarence töksäytti. "Sinulle."

Kun vihdoin Clarence uskalsi kääntää katseensa takaisin, hän huomasi Sulhon huulilla leikittelevän hymyn. "Raskaana?" hän kysyi hämmentyneenä ja hieraisi nopeasti takaraivoaan. "Toki tämä tuli vähän... yllättäen... mutta älä todellakaan kuvittele, että en haluaisi sitä! Sehän on aivan ihanaa! Voi herranen aika, mehän saamme vauvan!" Clarence räpytteli silmiään kummissaan. Sitten huojentunut hymy ilmestyi naisen kasvoille ja pari hipelöi toistensa käsiä onnellisina.

Sulho oli hetken hiljaa, mutta naurahti sitten. "En ollut ikinä odottanut tällaista. No, tulipahan ainakin hyvään paikkaan tämäkin..." Samassa Sulho alkoi kaivelemaan taskujaan ja Clarence katseli miestään hämmentyneenä. Mikä tuli hyvään paikkaan? Vetäisikö hän esille jotkut asianajajan hyväksymät paperit jostain omaisuuden luovuttamisesta Sulholle?

Mutta sen sijaan taskun sisältö paljastui mustaksi samettirasiaksi. Shokki kulki Clarencen läpi järkyttävän nopeasti, eikä hän kykenyt peitellä hymyä, joka ilmestyi hänen punaisille huulilleen. "Se on vain kaulakorurasia", Clarence yritti rauhoitella itseään, ettei odottaisi liikaa ja joutuisi sitten pettymään.

Clarence otti rasian käteensä ja hiveli etusormellaan sen sammettista pintaa samalla kun auttoi toisella kädellään paljastamaan rasian sisällön. Kun rasia oli vihdoin auki, ja ties kuinka monen karaatin sormus hänen silmiensä edessä, vettyivät Clarencen silmät onnesta ennennäkemättömällä tavalla. Ja niin Sulho pamautti ilmoille odotetut sanat: "Clarence Mitchell, tuletko vaimokseni?"

"Tulen, tulen, tulen, tulen ja vielä kerran tulen! Tietenkin, tietenkin tulen vaimoksesi", Clarence sopersi samalla kun pyyhkäisi ensimmäisen onnenkyyneleen silmäkulmastaan. Sulho ei vieläkään ollut varma, antaisiko jännityksen laantua, vai oliko edessä vielä jotain yllättävää.

Claire irrotti sormuksen rasiastaan ja pujotti sen sormeensa. Sen jälkeen hän katseli ihastuneena sen suurta kiveä: sormus oli varmasti maksanut paljon. "Se on ihana", Clarence kuiskasi. Sulhokin oli jo rentoutunut, vaikka tunsikin olonsa vielä hyvin sekavaksi. Tänään oli tapahtunut niin paljon...

Clarence ei osannut sanoin kuvailla, kuinka onnellinen hän oli laskiessaan sormusta kantavan kätensä Sulhon, miehensä, käden päälle. Hänen aviomiehensä. Sulhasensa.

Vielä ruokailun jälkeen he jäivät istuskelemaan pöytäänsä ja keskustelemaan niitä näitä. Kun taakka oli vihdoin poissa Clairen harteilta, tuntui ihmeen helpolta keskustella jälleen päivän suurimmista simmaailman puheenaiheista. Jossain vaiheessa iltaa he kuitenkin kuittasivat ateriansa lipukkeillaan ja matkoivat jatkaa kotiin.

Kotona Sulholla oli jäljellä vielä yksi yllätys: hän pyysi Clarencea odottamaan ja haki nopeasti vaatekaapistaan valkoisen lahjapaketin, jonka hän ojensi Clairelle. Claire oli yllättynyt, eikä kyennyt peittämään punastustaan. "Voi Sulho, olet tehnyt tänään muutenkin niin paljon..." Äkisti Clarence alkoi nyyhkyttämään hillittömästi ja Sulho säikähti pahanpäiväisesti. Nähdessään Sulhon järkyttyneen ilmeen, Claire naurahti vain kepeästi. "Itken onnesta, tumpelo. Huhhuh, taidan tosiaan olla raskaana kun olen näin tunteelliseksi heittäytynyt."

Pari kuukautta kului ja Clarencen raskaus alkoi näkyä selkeästi ulospäin. Hän päätteli olevansa viidennellä, ehkä jopa kuudennella.

Samoihin aikoihin valmistui myös vauvan huone. He olivat päättäneet sisustaa sen vihreällä - huolimatta siitä, olisiko tulokas sittenkin tyttö. Kyllähän vihreä sopisi ihan hyvin tytöllekkin. Huone oli pieni ja se oli päätetty pitää mahdollisimman yksinkertaisena.

Raskaus oli aika helppo, vaikka Clarencen elämä tuntui noudattavan samaa tylsää kaavaa: vessaan, syömään, maalaamaan, vessaan, nukkumaan ja niin edespäin. Myös Sulho otti raskauden hyvin kevyesti, vaikka välillä olikin aina hössöttämässä siitä, ettei saisi syödä liian raskaita ruokia.

Aikaa jäi myös paljon siivoamiselle, ja Clarence huomasikin aina pienimmätkin likatahrat ja oli jatkuvasti pesemässä mitä kummallisimpiakin paikkoja.

Sulhon urakin oli lähtenyt pieneen nousuun ylennyksen myötä, tosin taso oli alkanut käydä jatkuvasti korkeammaksi, joten Sulho tuumi usein uran vaihtamista. Hän jaksoi haaveilla lapsuusaikaisesta unelmastaan tulla ammattiurheilijaksi. Mutta unelmaksi taisi myös jäädä: Clarence ei varmasti suostuisi Sulhon uranvaihtoon enää tässä vaiheessa.

Eräänä päivänä Clarence päätti ottaa puheeksi asian, joka oli pitkään vaivannut naisen mieltä. "Tiedätkös, olen kuullut naapureiden jo puheskelevan... no, tästä. Olen kuullut kuinka he kuiskuttelivat siitä, miten synnyttäisin äpärälapsen sun muuta. Se tuntuu hirveän pahalta." Clarencen kurkkua kuivasi. "Pitäisikö meidän sittenkin ajoittaa sitä naimisiinmenoa?" Clarence näytti murheelliselta: hän ei ollut koskaan ollut niin nöyryytetty kuin niiden mummojen syyttävien katseiden alla.

Sulho oli hetken hiljaa. "Huolettaako sinua oikeasti mitä ne vanhat, elämäänsä kyllästyneet mummot meistä puhuvat? Miksi meidän pitäisi heitä kuunnella? Eikö se ole tärkeintä mitä me tunnemme, mitä me ajattelemme? Emme ole ennenkään heidän soimauksistaan välittäneet, miksi nyt?" Sulho hymyili rohkaisevasti. "Loppujen lopuksi ne mummot tietävät vain murto-osan siitä, mitä tunnen sinua kohtaan." Clarence kuunteli sanattomana miehensä puheita, ja tunsi välittömästi itsetuntonsa kohentuvan. Niinpä. Ei häntä kiinnostanut. Ainoa asia, joka jaksoi häntä kiinnostaa, oli se, mitä Sulhon ja hänen välillään tapahtui.

Huoaten Clarence kietoi käsivartensa Sulhonsa ympärille. "Niinpä. Olet niin oikeassa." He hymyilivät toisilleen varovaisesti ja syleilivät toisiaan hartaasti.

Kuukausia vieri jälleen ohitse ja elämä oli joten kuten kohdillaan. Clarence viihtyi edelleen maalaustelineensä vierellä ja Sulho ravasi töissä kuin viimeistä päivää.

Ja eräänä päivänä Sulho toi mukanaan mieluisen yllätyksen. Virne oli miehen naamalla jo autosta ulos astuessa, ja hänen oli lähes mahdotonta pysyä maltillisena.

Tullessaan sisään, Clarence oli Suhoa vastassa. "Hei kult-" Clarence aloitti, mutta ei ehtinyt pidemmälle. "Et ikinä arvaa mitä töissä kävi! Esittelin eräälle taiteilijalle tekemäni filmin, johon hän rakastui ja antoi minulle kaikki omaisuutensa! Me olemme nyt rikkaita, kulta! Meillä on 73 000 simeleonia!" Clarencen leukaluu oli loksahtaa paikoiltaan.

Clarence syöksähti halaamaan miestään. "Ihanaa! En voi uskoa tätä todeksi." Rahaa he olivat kipeästi tarvinneetkin. Kun Claire sai todella surkeaa korvausta raskausajastaan ja heidän täytyisi ostaa tulevalle vauvalle vaikka mitä tärkeitä tavaroita... Tämä oli enemmän kuin tervetullut tapaus.

Mutta yllätykset eivät loppuneet siihen. Sulho otti avovaimonsa käsistä kiinni, hymyillen tälle vaisusti. "Ja nyt kun olemme rikkaita... Tiedätkö, en ole koskaan tykännyt sen kummemmin tästä työpaikasta. Tämä on aina ollut vähän kuin pakkopullaa, kun tosiasiassa haluaisin tehdä muuta." Sulho vaikeni hetkeksi, tuijotellen varpaidensa kärkiä. "Haluan erota, ja ryhtyä urheilijaksi."

"Erota?" Clarence kysyi varovasti. Miksi ihmeessä? Hänellähän meni töissä paremmin kuin koskaan! Urheilija. Eivät ne kaikki edes menestyneet. "Minä... En oikein tiedä onko se kauhean viisasta. Ajattele nyt", Clarence pyysi.

Sulho huokaisi. Hän oli tämän jotenkin osannut arvata. "Mutta niin minä ajattelenkin! Minä ajattelen - sydämelläni. Miksen voisi tämän ainoan kerran, kun tällä pyöreällä planeetalla asun, tehdä mitä nenä näyttää? Olen for god's sake aikuinen mies!" Clarence kuunteli sanattomana tätä vuodatusta. Hänen harmikseen, Sulhon joka ikinen sana oli niin totta. Niinpä luovuttaneena, Claire väänsi kasvoilleen hymyn. "Hyvä on."

"Kiitos", Sulho kuiskasi ja veti Clarencen hellään suudelmaan.

Kului viikkoja ja Clarencen vatsa vain jatkoi kasvamistaan. Se näytti jo siltä, kuin hän olisi syönyt rantapallon. "Se taitaa syntyä kohta", Sulho totesi tietäväisenä ja hymyili vatsan asukille. "Ties vaikka sieltä tulisi kymmenen, kun tuo vatsa on noin valtava!" Clarence nauroi. "Se on normaalia. Kai."

Ja niin, eräänä aamuna, Clairen noustessa sängystä, hänen lapsivetensä loiskahtivat makuuhuoneen lattialle. "Voi ei, nytkö se tulee?" Clarence ajatteli irvistäen. "SULHO! Se taitaa alkaa!"

Välittömästi huudahduksensa jälkeen hän huomasi supistuksien alkavan voimakkaina. Vauva oli tulossa ulos - eikä nyt ollut enää aikaa mennä sairaalaan. Niinpä Clarence istahti sängylleen ponnistamaan.

Ja niin, poikavauva oli saatettu maailmaan. Clarence tiesi välittömästi lasta katsoessaan, että se oli Jayden. Hän oli perinyt molempien vanhempiensa silmät sekä Sulhon vaaleat hiukset.

Clarence antoi Jaydenin Sulholle, sillä tajusi, etteivät supistukset olleet vielä lakanneet. Hän oli saamassa kaksoset! Niinpä synnyttäminen sängyn reunalla jatkui, eikä Clarence ollut enää varma, haluaisiko enää yhtään lasta näiden lisäksi. Tuska tuntui liian suurelta taakalta.

Mutta kuitenkin, tämäkin tulos oli niin vaivan arvoinen. Täysin veljensä kopio, jonka Clarence päätti nimetä Adrianiksi, oli aivan yhtä suloinen ilmestys kuin veljensäkin. Enää oli vain se kysymys jäljellä, mitä pari tekisi, kun heillä oli hoidettavanaan ei vain yksi, vaan kaksi lasta?

Osa 3, olkaas hyvä. Seuraava osa ei tule ihan heti, tulen risteilyltäkin (lähtö huomenna) takaisin vasta tiistaina, eikä kuviakaan ole enää säästössä. Mutta tuskin siihen ihan viikkoakaan menee. ;---)

Ps. Tuli luonnonkaksoset, en käyttänyt koodeja taikka juustokakkua.

Seuraavana päivänä, noin kolmen aikoihin, puhelin alkoi soimaan. Clarence käveli puhelimelle toiveikkaana, vatsaa kihelmöiden. "Clarence."

Hetken oli hiljaista ja sitten iloinen miesääni alkoi pauhaamaan: "En tiedä muistatko minua enää mutta tapasimme eilen ja-" Clarencen huulille levisi hymy. "Sulho!" Hänen teki mieli vielä lisätä soitit sittenkin, mutta ei saanut sanaa ulos suustaan. Luurin toiselta puolelta kuului naurahdus. "Niin. No, ajattelin vähän, että jos... kun... äh. Mitä jos tapaisimme? Tänään?" Clarence virnisti onnellisesti. "Mahtavaa. Tunnin päästä meillä? Choralia lane 1", hän ehdotti. "Nähdään sitten", kuului vastaus. Clarence laittoi luurin paikalleen ja hänen teki mieli hyppiä tasajalkaa.
Ja niin sovittuun aikaan katua pitkin käveli tutunnäköinen mies. Clarence vilkaisi ikkunasta varmistaakseen henkilön - ja riemastui huomatessaan että se todella oli Sulho.

Pian ovikello soikin ja Claire joutui pidättelemään itseään, ettei olisi juossut kiljuen Sulhon kaulaan. Sulho oli siinä, hänen ovellaan... Ja hän näki Clairen kerrassaan järkyttävän asunnon. Hups.

Turhaan hän oli itseään pidätellyt, sillä välittömästi kun Clarence oli astunut ovesta ulos, Sulho kahmaisi hänet suudelmaan. "Eikö tämä sydämen hakkuu lopu koskaan?" Claire huokaisi ajatuksissaan, mutta tunsi silti mielihyvää. Aina, kun hän näki Sulhon, pilvet tuntuivat kaikkonevan auringon edestä.

"Et ikinä arvaa kuinka vaikeaa oli saada unta yöllä", Sulho selitti nauraen. Clarence hymähti; hänkään ei ollut saanut unta kunnolla. "Hassua, miten voi tulla ikävä niin nopeasti. Aivan kamala tunne", Sulho jatkoi, eikä Claire saanut vastaukseksi aikaan muuta kuin nyökyttelyä.

Sen jälkeen he tapasivat päivittäin, yleensä samoin rutiinein: hempeillen ja Claire tarjosi usein Sulholle maukasta hedelmäjogurttiaan, jota Sulho suorastaan rakasti.

Joskus Clarence ei ehtinyt edes jogurttiaan laittamaan, kun oli sen verran kiire halaillessa ja suudellessa. Hänen elämästään oli Sulhon kanssa tullut rutiininomaista - mutta se ei haitannut Clairea pätkääkään. Hän tunsi olonsa vain päivä päivältä paremmaksi, eikä enää pieni kopperokaan saanut hänen mieltään matalaksi.

Niinpä Clarence päätti yhtenä päivänä ottaa härkää sarvista ja kertoa Sulholle tunteistaan tätä kohtaan. "Sulho... Mehän olemme nyt nähneet toisiamme tasaisesti jo melkein viikon verran ja olen nyt satavarma kaikesta. Sulho, kulta, haluan viettää kanssasi koko loppuelämäni. Toisin sanoen... Rakastan sinua." Sulho mykistyi ja katsoi Clairea suu pienesti ammollaan. Lopulta hän hymyili suloisesti ja nyökkäsi: "Tunnen aivan samoin. Tosin olen tainnut rakastaa sinua pidemmän aikaa kuin sinä minua." Hän virnisti pienesti. "Mutta se ei jäänyt siihen", Claire sanoi, nyt huolestuneena Sulhon tulevasta reaktiosta. Mutta hänen oli pakko puhua, kertoa. "Haluan muuttaa yhteen kanssasi."

Sulho oli pitkän tovin hiljaa, mutta nauroi sitten. "Tietenkin. Tilaan muuttoauton jo tänään." Clairen silmät vettyivät onnesta ja hän hyppäsi Sulhon kaulaan. "Olen pahoillani kun kaikki tapahtuu niin nopeasti. En vain näe syytä hidastella enempää - emme sentään ikuisesti elä." Sulho ei sanonut mitään, mutta Claire tunsi kuinka hän nyökytti päätään hänen olkapäätään vasten.

Ja niin Sulhon säästämillä 13 380 simeleonilla raivattiin koko vanha talo pois ja rakennusmiehet kutsuttiin paikalle. Aikaa meni kuukausia, mutta kun talo viimein valmistui, oli pari aivan täpinöissään. Se ei ollut suuri, mutta juuri sen kokoinen kuin he tarvitsivat.

Clairen pyynnöstä Sulho muutti myös ulkonäköään. Clarencen mielestä lapselliset pilottilasit joutivat roskakoriin ja Sulho nakkasi päähänsä joskus kauan sitten ostamansa lippalakin.

Nyt kun oli jo hiuksia muunneltu, tarvittiin enää vain lätsään sopivat vaatteet. Ja vaikka kuinka Sulho etsi, ei hänen pienestä vaatekokoelmastaan löytynyt mitään, joka olisi lätsän kanssa sopinut hyvin yhteen, niinpä hän päätti mennä seikkailemaan vaatekauppaan.

Kaupasta tarttui mukaan mukava pino vaatteita. Sulho oli sen tyyppinen mies, että kun hän kauppaan eksyi, sieltä ei todellakaan tultaisi takaisin tyhjin käsin.

Niinpä mukaan tarttui myös matkapuhelin. "Hmm, tällainen olisi kätevä bisnesten hoitamiseen", Sulho tuumi ja niinpä Simsungin uusi puhelin löytyikin seuraavan kerran miehen taskusta.

Ja eihän se siihenkään jäänyt. Juuri lähtemässä ollut Sulho sattui eksyttämään siniset silmänsä oven edessä olevalle tasolle, jossa myytiin kohtuuttoman kallista hajuvettä. "Tälle voisi tulla varmaan käyttöä myöhemmin", Sulho tuumi ja niinpä hajuvesipullokin katosi nopeasti Sulhon taskuun - tietenkin kassan kautta.

Niin Sulho oli kuin uusi mies. Epäröiden hän oli kuitenkin itseään katsonut peilistä, sillä nyt hän ei ainakaan näyttänyt seurustelevalta ja rakastuneelta mieheltä. Mutta mitäs sillä oli väliä, kun näytti niin pirun komealta?

Eräänä päivänä, kun Clarence oli viemässä vanhaa lehteä roskakoriin, näki hän katua kävelevän tutun näköisen miehen. Liian tutun. Hän olisi tunnistanut sen hupparin kauempaakin, ja äkisti Claire huomasi jännityksen hänen kehossaan. Hän oli vain ohikulkumatkalla. Hänen oli pakko olla.

Mutta totuus selvisi Clarencelle pian, kun Joonakseksi kutsuttu mies väläytti hymynsä naiselle. "Voi piru", Claire ajatteli ja puri huultaan. Joonas ei ollut ohikulkumatkalla. Hän tiesi selvästi, mitä oli tullut hakemaan. "Clare, moi!" Joonas tervehti säteilevästi. Clare. Siksi Joonas oli häntä silloinkin kutsunut.

Clarence ei ollut kuitenkaan yhtä iloinen jälleennäkemisestä. "Joonas. Mitä sinä täällä teet?" hän kysyi kitkerästi ja risti kätensä.

"Clare", Joonas aloitti huoaten, "oli suuri virhe kun en tullut käymään - tai edes soittanut. Yritin karistaa ajatukseni pois, mutta huomasin aina iltaisin ajattelevani vain sinua. Clare, rakastan sinua. Haluan sinut itselleni." Sitten Joonas vaikeni. Clarence oli shokissa. Se oli ollut vain yksi ilta, yksi ilta, jolloin hän oli ollut niin päihtynyt, että muisti hädin tuskin mitään. Joonaskin oli päissään, aivan varmasti. Vai oliko? Oliko hänellä oikeasti silloin tunteet pelissä? Ajatuskin tuntui Clarencesta pahalta.

"Voi Joonas..." Claire huokaisi. "Olet myöhässä. En tiedä, miten asiat olisivat, jos olisitkin soittanut, jos olisit tullut ovelleni aikaisemmin. Mutta meidän juttumme on ohi. Se on ollut ohi jo kauan, ja minulla on joku muu nyt. Ja olen onnellinen hänen kanssaan." Clarence katsoi Joonaksen kasvoja, kuinka ne vääristyivät kivusta, tuskasta jotka Clairen sanat hänelle tuottivat.

Clarence kietoi kätensä Joonaksen ympärille. "Olen pahoillani", hän kuiskasi. Joonas pudisti päätään. "Älä. Omapahan on vikani, kun en huomannut sinua aikasemmin. Ole onnellinen sen miehesi kanssa." Kivuliaasti Joonas väänsi kasvoilleen vielä kerran hymyn ja he irrottivat kätensä toisistaan. "Hyvästi, Clare."

Huoaten Clarence jäi katsomaan, kuinka Joonaksen hahmo loittoni askel askeleelta. Niin, jos Joonas olisi vain ottanut yhteyttä.

Seuraava päivä alkoi normaalisti. Clarence heräsi aamulla aikaisin ennen Sulhoa ja teki heille yhteistä aamupalaa - Sulhon suosikkia, hedelmäjogurttia.

Ja kuten joka aamu, Clarence tarkisti onko postia tullut. Mutta tällä kertaa hän löysi postilaatikosta jotain muutakin kuin vain laskuja: kummallisen kirjekuoren joka oli lähetetty Simcityn kauppakomiteasta. Hämmentyneenä Claire avasi kuoren ja luki sen ääneti: Onneksi olkoon! Simcityn kauppakomitea on päättänyt palkita teidät yhteistyöstänne antamalla sinulle ja seuralaisellesi ilmaiset ruoat mistä tahansa alueen ravintolasta. Clarencen kulmat kohosivat kysyvästi kun hän luki vielä kertaalleen kirjeen. Sitten hymy kohosi hänen huulilleen. Mahtavaa.

Sinä päivänä tapahtui myös jotain muutakin iloista: Clarence kutsuttiin työpaikallaan pomonsa puheille, ja pomo oli kertonut, kuinka vaikuttunut hän oli ollut Clairen omistautumisesta työpaikalleen ja päätti ylentää hänet poliisikokelaaksi.

Elämä oli normaalia ja rauhallista päivästä toiseen. Arjessa oli silloin tällöin pientä romantiikkaa, kuten vaikka käsien pitelyä syödessä tai suutelua sohvalla romanttisen komedian aikana. Niin, aika tavallista. Claire tunsi, kuin heidän tunteensa ei enää kehittyisi suuntaan tai toiseen, vaan että he olivat jämähtäneet tähän samaan halihali-pusipusi elämään, jota vanhat pariskunnat viettivät. Siitä vain puuttui jokin.

Sulho opiskeli jatkuvasti haaveillen ylennyksestä, jota ei vain kuulunut. Hän tuntui jämähtäneen vain elokuvateatterin koneenkäyttäjäksi.

Sen sijaan Clarencella meni yllättävän hyvin: hänet oli ylennetty jälleen - nyt hän oli saanut pestin passipoliisina. Silti häntä ei hymyilyttänyt.

Ja niin sinä iltana Clarence päätti tehdä jotain, joka hänen toiveissaan saisi elämän takaisin jännittäväksi. Illalla hän meni pelkkien alusvaatteineen sängylle ja odotti miestään, joka väsyneenä halusi pian nukkumaan. Ja niin tapahtui. Väsynyt Sulho tallusti makuuhuoneeseen ja hämmentyi tyttöystävästään, joka makoili sängyllä puolialastomana. Hän ei kuitenkaan kyennyt peittämään virnettä, joka pyrki hänen huulilleen.

Clarence hymyili takaisin. "Mikäs juttu tämä on? Älä anna minun odottaa!" Sulho teki kuin käskettiin ja kävi makuulleen Clairen viereen.

Ja niin yön hiljasuudessa tapahtui paljon rakkauden omia taikoja.

Seuraavana aamuna, Clairen jo mentyä töihin, vieras nainen pimputti talon ovikelloa.

Sulho meni katsomaan kuka oven takana oli, ja nähdessään Maaretin, kaappasi tämän karhunsyleilyynsä. "Maaret! Ihanaa nähdä pitkästä aikaa! Mikäs sinut tänne ajoi?"

Maaret nauroi. "Niinpä! Milloinkohan viimeksi näimme? Vuosi sitten? Huh, sinäkin olet muuttunut aivan hurjasti." Sulho virnisti. "Se on se rakkaus. Mutta hei, jatketaan juttelua enemmän sisällä."

Ja niin he siirtyivät sisätiloihin ja Sulho istutti Maaretin sohvalle. "Niin, mites sinä tänne olet eksynyt? Kerros viimeisimmät kuulumiset."

Maaret empi hetken ja huoahti sitten. "Niin, mites minun elämä. Päin persettä vaiko täysin päin persettä? Erosin miehestäni ja nyt koko suku syyttää minua. Hän kun oli heidän mielestään täysi pyhimys, vaikka näin omin silmin, miten hän petti minua." Maaretin silmät lasittuivat ja hiljaa hän sopersi: "Anteeksi... Ei minun ollut tarkoitus..."

"Maaret..." Sulho huokaisi ja he halasivat tiukasti. "En tiedä enää mitä teen elämälläni. Olen ihan eksyksissä", Maaret kuiskasi ja pyyhkäisi kyyneleen, joka vierähti hänen poskeaan pitkin. Sulho oli hetken hiljaa, miettien hyvää lohdutusta, ja sitten virne levisi hänen huulilleen. "Tule, tiedän miten saan sinut taas itsevarmaksi omaksi itseksesi."

Sulho johsatti Maaretin ulos talon edustalle, jossa oli musta tuoli. "Voilà! Stailataan sinut uuteen uskoon!" Maaret katsoi tuolia vähintäänkin kauhuissaan. "Tuota, Sulho, en oikein tiedä..." Maaret empi. "Älä pelkää", Sulho virnisti iskien silmää. "Olen käynyt kampauskurssin." Maaret empi edelleen mutta istahti luovuttaneena tuoliin.

Niin Sulho tarttui meikkipalettiin ja alkoi loihtimaan Maaretin kasvoille luovaa meikkiä. Tosin lopputulos taisi olla vähän liiankin luova. "Voi EI! Kasvoni!" Maaret parahti ja Sulho puri mietteliäänä huultaan. "Anna minun yrittää uudelleen. Lupaan, ettet pety tällä kertaa." Maaret katsoi Sulhoa epäröiden vahvasti. "Hyvä on, tämän kerran", hän lopulta huokaisi.

Ja niinpä yritettiin uudelleen. Tällä kertaa Sulho tarttui saksiinkin. Saadessaan työnsä omissa silmissään hienoksi, Sulho ojensi peilin. "Voilà, neiti." Maaret oli hetken täysin sanaton. "Sulho! Aivan järkyttävän ihana! Olet ylittänyt itsesi!" Maaret huudahti lopulta. Sulho vain hymyili.

Maaret nousi tuolista ylös. "En tiedä kuinka kiittää sinua. Olit oikeassa; oloni on paljon itsevarmempi. Nyt jopa kehtaisin kävellä meidän kantakahvilaan ja haistattaa sille paskakasalle pitkät." Maaret hymyili.

Sulho hymyili Maaretille lempeästi. "Olen varma, että sinäkin löydät sen oikean. Olen elävä todiste siitä, että sen oikean voi löytää vain sattumalta."

He halasivat vielä kerran tiukasti. "Pidä huolta itsestäsi, nainen." Maaret nauroi. "Samoin, mies."

Sinä iltana Clarincella oli iloisia uutisia: hänet oli jälleen ylennetty. Nyt hän oli jo poliisivirkailija. Tällä kertaa oli Clairella hymy herkässä, sillä palkkakin oli huima.

Uninen Sulho oli jo tullut eteiseen vastaan, ja säikähti Clarincea joka juoksi hurjalla vauhdilla ovesta sisään ja hyppäsi Sulhon kaulaan. "SAIN YLENYKSEN! Kuulitko? Neiti passipoliisi on nyt neiti poliisivirkailija!" Sulho nauroi ilahtuneesti. "Mahtavaa! Hienoa Claire!"

"Tiedätkö mitä? Sain idean", Sulho sanoi hymyillen. "Mitäs jos huomenna mentäis syömään, minä ja sinä? Sinullahan on vielä ne kupongit, eikö?" Clarence nyökkäsi hymyillen. Käsi kädessä he menivät nukkumaan.

Mutta yöllä Claire heräsi polttavaan tunteeseen vatsassaan. Hänellä oli ennenaikaisia supistuksia. Kun supistukset lakkasivat, Clairen sydän hakkasi. Voi herranjumala, hän oli raskaana!

"Ei helvetti..." Nämä olivat ensimmäiset sanat jotka Clarince Mitchell lausui saapuessaan uuden kotinsa eteen. Tämä nuori nainen, 20-vuotias, oli juuri muuttanut sukunimensä ja vannonut, ettei enää koskaan palaisi vanhempiensa luo. Mutta nyt, kun hän katseli taloa, jossa hän tulisi asumaan ties kuinka kauan, ei häntä olisi haitannut maata sängyllä omassa huoneessaan vanhempiensa talossa. Clarince oli hetken hiljaa, tuijottaen näkymää edessään, kunnes huoaten tiesi, ettei paluuta takaisin ollut.

Ei Clarince aivan suotta kauhuissaan ollut. Koppi, jossa hän asuisi, oli aivan naurettavan pieni. Eikä ulkoasukaan kovin hemaiseva ollut. Mutta se oli parasta mitä hän rahoillaan sai. Ei hän ikinä osannut kuvitella, että se tontti, joka kuvissa vaikutti niin pieneltä ja söpöltä, olikin oikeasti aivan valtava, ja pieni tönö ei ollut läheskään sen veroinen.

Talon sisältö taisi kuitenkin eniten herättää Clarincessa kauhua. Minimaalinen olohuone-keittiö-makuuhuone ei sisältänyt mitään muuta kuin sängyn, tuolin, jääkaapin, hellan ja tason. Hienouksissa elänyt Claire ei osannut kuvitellakaan elävänsä tällaisissa oloissa.

Ja entäs vessa sitten. Kuinka sitä voisi edes vessaksi kutsua? Jokin, minkä kuuluisi näyttää suihkulta, vessanpönttö, ihmeelliset kukkatapetit, sekä mitä parasta - puhelin! Aivan, puhelin. Vessassa. Eikä edes käsienpesuallasta.

Clarincen helpotukseksi talosta löytyi myös jotain todella positiivista: kuntopyörä. Clarince oli aina ollut atleettinen ja rakasti kaikenlaista liikuntaa ja kuntopyöräily oli yksi niistä.

Kuntoilu oli myös ollut aina keino Clarincelle stressinpurkuun, joten oikein mieluusti Clarince kapusi kuntopyörän selkään ja purki stressiään siihen.

Pian tietä pitkin käveli ihminen, joka sai Clarincen silmät kirkastumaan. Postinkantaja! Elävä ihminen! Hänellä olisi varmasti mukanaan päivän lehti, lehti jossa olisi varmasti työpaikkoja. Ja työpaikka tarkoitti rahaa.

Välittömästi Clarince kiiruhti teinipojan luo kuntopyörältään ja tervehti häntä kohteliaasti. "Sinä olet siis se uusi asukas? Kivat tissit", postinkantaja totesi huolettomasti ja Clairen silmät laajenivat kauhusta. "Anteeksi?" hän kivahti loukkaantuneena. Postinkantaja virnisti Clairelle hyvin hämäräperäisesti, laski lehden oven eteen ja jatkoi matkaansa. Clarince oli järkyttynyt. Tällaisellekko paikkakunnalle hän oli muuttanut?

Claire noukki päivän lehden maasta ja istahti ainoalle tuolilleen lukemaan sitä. Hän selasi välittömästi kohtaan "avoimet työpaikat" ja tutkaili sivua kiinnostuneena. Tarjolla oli monia ammatteja, kuten roskakuskina ja linja-autokuskina, mutta ajokortittomana Clarince hyppäsi niiden yli. Hän löysi kuitenkin jotain mielenkiintoista: pestin yövartijana. Poliisin hommat eivät sopineet mitenkään kuin nenä päähän hänelle, mutta palkkalukemat olivat sellaista luokkaa, että Clarince olisi ryhtynyt vaikka tykinkuulaksi siitä hinnasta.

Seuraavaksi ovea tuli pimpottamaan tällainen harmaahapsinen mies. Toiveikkaana Clarince meni avaamaan oven - ehkä sen takana olisi joku hyvännäköinen parikymppinen jätkä!

Pettymys oli suuri, kun oven takana ollut paljastui yli kuusikymppiseksi äijänkäppänäksi. "Päivää, olen puutarhurien kerhosta. Kivat tissit." Clarince hätkähti kaksi kertaa pahemmin kuin postimiehen kohdalla. Mikä ihme näiden miesten ongelma oikein oli? Eivätkö he ennen olleet naista nähneet? "Öö, kiitos?" Claire mutisi ja katsoi miestä edessään kuin tämä olisi karannut suljetulta osastolta. Tämäkin herra vain virnisti ja jatkoi matkaansa.

Clarince tuumi tarvitsevansa raikasta ilmaa ja vähän äkkiä, joten päätti lähteä kävelylle. Ehkä hän löytäisi jotain mielenkiintoista - kuten vaikkapa tervejärkisiä ihmisiä. Jos niitä nyt ylipäänsä tässä kyläpahaisessa on.

Matkallaan Clarince saapui todella oudolle tontille. Se oli kauttaaltaan täynnä baaritiskejä, mutta epäonnekseen kaikkien niiden baarijukkien seassa oli vain yksi mies.

Ja, no, hänkään ei ollut ihan sitä miesten eliittiä. Ja se oli varma, että täysin heterokaan ei ollut, jos tuollaista ilmettä vielä näyttää kauniin naisen edessä. Mutta hei, jotain positiivista! Ensimmäinen mies joka ei kehunut Clairen tissejä heti kättelyssä. Aina vain paranee.

Ei Clarincella olisi kyllä muutenkaan jätkän kanssa synkannut. "Hei, miksi täällä muuten on edes tällainen tontti?" hän kysyi uteliaana. "Pakkohan se raha on jotenkin tienata", kuului vastaus. Clarince irvisti. Joo ei kiitos. Koti kutsuu.

Saapuessaan kotiinsa, hän huomasi ovensa edessä seisovan koiran joka oli väritykseltään vähän kinuskimainen. Koirarakkaana ihmisenä Clarince silitti Kinuskia hymyillen lohduttomasti. "Anteeksi, ei minulla ruokaa ole. Ollaan sitten vähän samassa jamassa, eikö?" Tuskin tuo ruskeavalkoinen koira ymmärsi sanaakaan, mutta Claire ajatteli mielellään sen ymmärtävän.

Leikittäessään koiraa, Clarence huomasi nauravansa pitkästä aikaa. Se tuntui ihmeen hyvältä, mutta silti hänen sisällään kasvoi tyhjyyden tunne. Hän oli yksin, ilman ketään. Omillaan, ilman kenenkään avustuksia. Eikä hän tuntenut kykenevänsä siihen. Jokin hänen sisällään huusi jatkuvasti "luovutan", mutta kukaan ei tullut hakemaan häntä takaisin.

Samaan aikaan kun Clarence telmi koiran kanssa, tontin laidalle oli ilmestynyt oudon näköinen, vanha nainen. Hitaaseen tahtiin nainen lähestyi häntä.

Clarence huomasi naisen vasta kun tämä seisoi hänen selkänsä takana ja vaisu hymy huulillaan Clarence nousi ruohikolta. He kättelivät ja nainen esitteli itsensä: "Päivää, olen treffipalvelusta. Pienellä summalla rahaa lupaan antaa sinulle unelmiesi miehen!" Clarencehan tästä innostui ja alkoi kaivelemaan taskunpohjiaan.

Hän sysäsi eukolle 33 simeleonia ja kertoi haaveistaan: "Haluan mustahiuksisenn miehen, joka on rikas ja menestyy töissään hyvin ja hymyilee suloisesti ja on äärimmäisen kiltti ja hellä luonteeltaan ja..." Eukko kuunteli jaaritusta kyllästyneenä ja ajatteli pirullisesti antaa pahimman mahdollisen - kuinka hän elättäisi itsensä 33 simeleonin palkalla?

Clarence vilkaisi taakseen josta kuului voihkintaa: parissa sekunnissa hänen taakseen oli ilmestynyt aivan järkyttävän näköinen mies. Salamana Claire käänsi katseensa takaisin eukkoa kohti ja mutisi: "En minä ihan tuollaista tarkoittanut..." Eukko oli kuitenkin ahneella tuulella joten suostui lähettämään kaamean seuralaisen kotiin ja lähettämään uuden - tällä kertaa Claire päätti kostaa ja antoi vaivaiset 6 simeleonia.

Ja tulos... No, ei ollut paras mahdollinen. Jälleen tehtiin kuitenkin sopimus, ja nyt Clarence lupasi maksaa enemmän.

Tällä kertaa eukko oli paljon tyytyväisempi saadessaan 70 simeleonia - ja näin myös Clarence tuli tyytyväisemmäksi. Tämänkertainen mies oli jopa kohtalaisen hyvännäköinen, eikä Claire malttanut odottaa näkevänsä miehen ilman tuota järkyttävää partaa.

Mutta se taisi jäädä vain haaveeksi. Mustanpuhuva mies ehti hädintuskin vilkaista Clarencea kun jo päätään pudistellen lähti kävelemään pois. "Hei odota!" Claire huusi. "Minä maksoin sinusta!"

Clarence jäi paikoilleen toivoen, että mies kääntyisi takaisin ja antaisi Clairelle edes mahdollisuuden. Kun hän löysi vihdoinkin edes hieman hyvännäköisen miehen, tämä ei ole kiinnostunut pätkääkään Clairesta. Pettyneenä Clarence jää katsomaan miehen perään, kunnes tästä ei näy enää jälkeäkään. Kääntyessään takaisin ja vaatiakseen rahansa takaisin eukolta, Clarence sai kokea taas pettymyksen: eukostakaan ei näkynyt enää jälkeäkään.

Uudet kuteet, uudet kujeet. Clarence käväisi suihkussa ja vaihtoi päälleen arkiasunsa hikisen urheiluasunsa tilalle ja päätti ettei luovuttaisi. Hän oli kuullut lähellä sijaitsevasta kahvilasta - ei sitä koskaan tietäisi löytyisikö unelmien mies kahvikupposen äärellä vaiko tanssilattialla.

Kahvila, johon hän saapui, vaikutti oikein lupaavalta ja mukavalta paikalta. Ei ehkä sellaiselta, missä parikymppiset parhaiten viihtyisivät, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tuohon paikkaan hän joka tapauksessa menisi.

Prinssi Uljasta ei tainnut täältäkään löytyä. Harmistuneena hän tilasi baarimieheltä mahdollisimman vahvaa drinkkiä - ja sellaisen hän sai. Huonolla viinapäällään hän kulautti kahdella kerralla koko litkun alas. Juoma poltteli inhottavasti kurkussa ja myöhemmin vatsassa, mutta olo oli kevyempi. Vapautuneempi. "Vitut minä mitään miestä tarvitsen! Olenhan sentään aikuinen nainen", Clarince ajatteli itsekseen ja huomasi virnuilevansa ilman syytä.

Drinksun jälkeen hänen ikäisensä mies - ei mikään järin komea sellainen -, Joonas, vaikutti tavattoman komealta ilmestykseltä. Nopeasti vilkaistuna jopa miesainekselta! "Sun nimi oli siish... Joonatan?" Clarence kysyi virnistäen viettelevästi. Joonas virnisti takaisin. "Joonas." Ihan kuin ohimennen mies tökkäisi Clairea vasempaan rintaan. "Kivat tissit." Aiemmin päivällä Claire olisi varmasti saanut tuosta kommentista tarpeekseen ja Joonas olisi löytynyt puolikuolleena ruohikosta, mutta nyt kommentti tuntui täysin soveliaalta. "Khih, kiitti ♥."

"Tietshä Joo... Joonas? Sä oot ihan vidun hyvännäkönen!" Clarince sanoi kovaan ääneen ja iski Joonakselle silmää. Joonas oli täysin mukana meiningissä.

Ehkä liiankin, sillä välittömästi Clarince kaappasi miehen pieneen viattomaan suukkoon, eikä Joonas pyristellyt vastaan laisinkaan. "Tietshä... Tietshä et meillä synkkaa ihan sika hyvin? Siish... Meil on niinku kemiaa!" Claire sammalsi ja hymyili Joonakselle, joka hymyili jurosti takaisin.

"Shiish ihan vidun hyvin..."

"Ai saamari päätäni..." Clarince urahti noustessaan sängystään. Hänen päässään jyskytti, oksetti, eikä hän muistanut eilisestä hädintuskin mitään. Ainakin hän heräsi omasta sängystään - onneksi.

Clarince oksensi heti sängystä päästyään kahdesti ja nyt istuutuessaan pytylle hän mietti kuumeisesti eilistä. Joonas. Se oli sen miehen nimi. He olivat suudelleet... Mutta sen jälkeen Claire ei muistanut mitään. Aivan kuin joku olisi varastanut hänen ajatuksensa.

Clarence oli saanut äidiltään vinkin hyviin krapulajuomaan. Juoma oli kerrassaan järkyttävän makuista, mutta urheasti Claire joi sitä toivoen sen vievän pois kamalan päänsäryn.

"Saa luvan olla viimeinen kerta kun hankin itseni tällaiseen krapulaan", Clarence mutisi itsekseen. "En kyllä enää vähään aikaan kulauta mitään tuollaista kurkustani alas."

"Voi - herran - jumala", Clarence kuiskasi. Jostain syystä hänen kotinsa eteen oli ilmestynyt järkyttävän iso ruusukippu, jossa oli kortti, jossa Joonas selitti kaipuustaan ja onnestaan. Claire oli varma että oksentaisi pian, ja turvautuikin mr. Pönttöön.

Pestyään hampaansa kahteen otteeseen ja käydessään suihkussa, Clarence oli varma, että hän ei enää hetkeäkään kestäisi kopperossaan. Kello oli yksitoista, mutta Claire oli varma, että naapurikaupungissa, Stadissa, olisi vielä joku paikka auki.

Ja niin olikin. Clarence huomasi päätyneensä Onnenkantamoinen -nimiseen kapakkapelihuoneeseen. Hän istahti pelipöytään ja nakkasi siihen 100 simeleonia huolettomasti. "Olen mukana."

Ilta oli mennyt jo pidemmälle kun äkisti Clarincen pöytään istuu nuori mies, vaaleahiuksinen. Clarince katsoo tätä miestä pitkään ja mies katsoo takaisin.

Mies hymyilee Clarincelle ystävällisesti, ja täysin mykistynyt ja pökertynyt Clarince ei osaa kuin tuijottaa.

Nopean henkisen taistelun jälkeen Clarincenkin huulille ilmestyy hymy.

Illan edetessä, Clarince huomasi olevansa huimasti voitolla ja päätti lähteä pöydästä hyvän sään aikana. Hän saikin voittoa mukavat 70 simeleonia.

Mutta pois hän ei kyennyt lähtemään. Sen sijaan hän istahti baaritiskin ääreen ja mutisi: "Yksi gintonic." Huolimatta kaikista itselleen tehneistä lupauksistaan, hän oli ehdottomasti ryypyn tarpeessa. Hän tarvitsi jostain rohkaisua mennä puhumaan kahden kesken tuolle syötävän ihanalle jätkälle, jonka kanssa he olivat vaihdelleet katseita jo ties kuinka kauan.

Saadessaan juoman kulautettua alas, Clarince palasi pöydän ääreen. "Hei anteeksi", hän sanoi ja katsoi tiiviisti vaaleahiuksista miestä. "Olisiko sinulla aikaa jutella?" Clarince hymyili varovaisesti, ja miehen nyökätessä, Clairen hymy syveni huimasti. Mies keräsi pelimerkkinsä pöydästä ja he menivät kauemmas pelipöydästä saadakseen jutella rauhassa.

"Niin tuota... Olen Clarince", Clarince esittäytyi kohteliaasti ja hymyili. Mies hymyili takaisin. "Sulho." Clarince hätkähti ja katsahti miestä, Sulhoa, ihmeissään. Sulho? Voi herranjumala, selvästi maailman ironiaa.

 
He juttelivat pitkään, kaikesta maailman ja taivaan välillä. Clarince huomasi olonsa erittäin vapautuneeksi ja kertoi Sulholle nykyisestä elämäntilanteestaan ja muista asioista, joita hän ei uskonut kykenevänsä koskaan kertomaan. Claire huomasi myös nauravansa paljon miehen seurassa, joka oli ihmeellistä: vielä hetki sitten Claire oli varma, ettei kykenisi nauramaan enää.

Gintonicin voimalla Clarince huomasi myös flirttailevansa hyvin avoimesti. "Tiedätkö, Sulho, en yleensä saa näin hyvää kutinaa miehistä." Clarince vaikeni nopeasti. Voi hyvä jumala, oliko hän mennyt selittämään ohi suunsa - saisiko Sulho tarpeekseen? Mutta ei. Sulho nyökkäsi ja kertoi tuntevansa myös heidän välillään yhteyden. Siinä vaiheessa Clairen sydän hakkasi kovemmin kuin koskaan, sillä Sulho alkoi nojautumaan eteenpäin. Claire oli varma, että hän ei kestäisi, hänen sydämensä pumppaisi liikaa ja se räjähtäisi ulos rinnasta.

Hitaasti myös Claire huomasi kumartuvansa Sulhoa kohti. Mutta ei, juuri kun heidän huulensa olivat kohtaamassa - ja Clairen sydän räjähtämässä - Claire veti päänsä taakse. Myös Sulho nojautui taaksepäin ja näytti hyvin nololta. Clarencesta tuntui pahalta: nyt Sulho varmaan luuli, ettei Clairea kiinnostanut kuin kaveruus. Claire ei itsekkään tiennyt mitä mieheltä halusi. Silloin hän sai hyvän idean ja virnisti Sulholle salaperäisesti. "Tule, lauletaan karaokea!"

He astuivat taaksepäin ja tarttuivat mikkeihin ja päättivät laulaa dueettona I Will Surviven. Gintoniccia juoneena Claire kuitenkin hihitti läpi puolet laulusta, eikä Sulhokaan oikein sanoja osannut. Kaikki ihmiset kääntyivät katsomaan ja moni naureskeli ja supatteli viereisen penkin ihmiselle, mutta se ei heitä masentanut. "I will surviiiveee oooo-ooh! En-muista-sanojaaah."

Clairella oli myös omaa hauskaa hänen tehdessä omia tanssiliikkeitään. Kaikkia nauratti, myös itse lauluparia. Ja kun laulu viimein loppui, ei naurulla ollut rajaa. Sulho vitsaili Clairen tyylikkäistä tanssiliikkeistä ja tunsi myötähäpeää häntä kohtaan, mutta Clarencen hymy ei hyytynyt hetkeksikään.

He siirtyivät jälleen vähän kauemmas juttelemaan ja Claire tunsi hänen sydämensä hakkaavan edelleen. "Minulla ei ole ollut näin hauskaa aikoihin. Ja minun kuuluisi varmaan kiittää sinua." Sitten Clarence oli varma punastuvansa hieman. "Eikä minulle ole aikoihin ollut yhtä mahtavaa ja ihanaa seuraa kuin sinä." Loppu oli vain kuiskaus, ja Clarence huomasi nojautuvansa eteenpäin. Tällä kertaa sydän ohjasi aivoja, eikä Sulhon kumartuessa myös eteenpäin Clarence perääntynyt. Hänen sydämensä hakkasi jälleen laittoman kovaa, mutta vasta nyt Clarence ymmärsi, miksi: se halusi tätä.

Lopulta parin huulet koskettivat toisiaan ja Claire kietoi kätensä Sulhon ympärille. Sulho kietoi kätensä myös Clairen ympärille, eikä Clarence osannut sanoin kuvata kuinka oikealta se tuntui. Hän tunsi olonsa niin turvalliseksi, niin ihanaksi, niin mukavaksi, että oli varma, ettei koskaan ollut tuntenut samaa tunnetta kenenkään kanssa. Entäs sitten jos he etenivät nopeasti? Miksei, kun kaikki tuntui niin oikealta?

Ennen pitkää huulet kuitenkin erkanivat toisistaan ja intohimoinen suudelma muuttui halaukseksi. Samaan aikaan Claire huomasi illan muuttuneen jo aamuksi ja väsymyksen painavan kuin suurena taakkana päällään. Heidän halatessaan Claire kuiskasi hän täytyvän lähteä ja Sulho kietoi kätensä tiukemmin hänen vartalonsa ympärille. Ennen lähtöään Claire sujautti vielä Sulholle puhelinnumeronsa pienessä lapussa hänen taskuunsa ja pyysi Sulhoa soittamaan.

Ja niin Clarence lähti. Aurinko oli jo noussut porottamaan Stadin taivaalle ja Clarencen olo oli uskomaton. Hän oli löytänyt miehen, joka oli ihanampi kuin mikään hänen kuvitelmistaan.

Miehen, jonka kanssa hän halusi viettää koko loppuelämänsä.