"Ei helvetti..." Nämä olivat ensimmäiset sanat jotka Clarince Mitchell lausui saapuessaan uuden kotinsa eteen. Tämä nuori nainen, 20-vuotias, oli juuri muuttanut sukunimensä ja vannonut, ettei enää koskaan palaisi vanhempiensa luo. Mutta nyt, kun hän katseli taloa, jossa hän tulisi asumaan ties kuinka kauan, ei häntä olisi haitannut maata sängyllä omassa huoneessaan vanhempiensa talossa. Clarince oli hetken hiljaa, tuijottaen näkymää edessään, kunnes huoaten tiesi, ettei paluuta takaisin ollut.

Ei Clarince aivan suotta kauhuissaan ollut. Koppi, jossa hän asuisi, oli aivan naurettavan pieni. Eikä ulkoasukaan kovin hemaiseva ollut. Mutta se oli parasta mitä hän rahoillaan sai. Ei hän ikinä osannut kuvitella, että se tontti, joka kuvissa vaikutti niin pieneltä ja söpöltä, olikin oikeasti aivan valtava, ja pieni tönö ei ollut läheskään sen veroinen.

Talon sisältö taisi kuitenkin eniten herättää Clarincessa kauhua. Minimaalinen olohuone-keittiö-makuuhuone ei sisältänyt mitään muuta kuin sängyn, tuolin, jääkaapin, hellan ja tason. Hienouksissa elänyt Claire ei osannut kuvitellakaan elävänsä tällaisissa oloissa.

Ja entäs vessa sitten. Kuinka sitä voisi edes vessaksi kutsua? Jokin, minkä kuuluisi näyttää suihkulta, vessanpönttö, ihmeelliset kukkatapetit, sekä mitä parasta - puhelin! Aivan, puhelin. Vessassa. Eikä edes käsienpesuallasta.

Clarincen helpotukseksi talosta löytyi myös jotain todella positiivista: kuntopyörä. Clarince oli aina ollut atleettinen ja rakasti kaikenlaista liikuntaa ja kuntopyöräily oli yksi niistä.

Kuntoilu oli myös ollut aina keino Clarincelle stressinpurkuun, joten oikein mieluusti Clarince kapusi kuntopyörän selkään ja purki stressiään siihen.

Pian tietä pitkin käveli ihminen, joka sai Clarincen silmät kirkastumaan. Postinkantaja! Elävä ihminen! Hänellä olisi varmasti mukanaan päivän lehti, lehti jossa olisi varmasti työpaikkoja. Ja työpaikka tarkoitti rahaa.

Välittömästi Clarince kiiruhti teinipojan luo kuntopyörältään ja tervehti häntä kohteliaasti. "Sinä olet siis se uusi asukas? Kivat tissit", postinkantaja totesi huolettomasti ja Clairen silmät laajenivat kauhusta. "Anteeksi?" hän kivahti loukkaantuneena. Postinkantaja virnisti Clairelle hyvin hämäräperäisesti, laski lehden oven eteen ja jatkoi matkaansa. Clarince oli järkyttynyt. Tällaisellekko paikkakunnalle hän oli muuttanut?

Claire noukki päivän lehden maasta ja istahti ainoalle tuolilleen lukemaan sitä. Hän selasi välittömästi kohtaan "avoimet työpaikat" ja tutkaili sivua kiinnostuneena. Tarjolla oli monia ammatteja, kuten roskakuskina ja linja-autokuskina, mutta ajokortittomana Clarince hyppäsi niiden yli. Hän löysi kuitenkin jotain mielenkiintoista: pestin yövartijana. Poliisin hommat eivät sopineet mitenkään kuin nenä päähän hänelle, mutta palkkalukemat olivat sellaista luokkaa, että Clarince olisi ryhtynyt vaikka tykinkuulaksi siitä hinnasta.

Seuraavaksi ovea tuli pimpottamaan tällainen harmaahapsinen mies. Toiveikkaana Clarince meni avaamaan oven - ehkä sen takana olisi joku hyvännäköinen parikymppinen jätkä!

Pettymys oli suuri, kun oven takana ollut paljastui yli kuusikymppiseksi äijänkäppänäksi. "Päivää, olen puutarhurien kerhosta. Kivat tissit." Clarince hätkähti kaksi kertaa pahemmin kuin postimiehen kohdalla. Mikä ihme näiden miesten ongelma oikein oli? Eivätkö he ennen olleet naista nähneet? "Öö, kiitos?" Claire mutisi ja katsoi miestä edessään kuin tämä olisi karannut suljetulta osastolta. Tämäkin herra vain virnisti ja jatkoi matkaansa.

Clarince tuumi tarvitsevansa raikasta ilmaa ja vähän äkkiä, joten päätti lähteä kävelylle. Ehkä hän löytäisi jotain mielenkiintoista - kuten vaikkapa tervejärkisiä ihmisiä. Jos niitä nyt ylipäänsä tässä kyläpahaisessa on.

Matkallaan Clarince saapui todella oudolle tontille. Se oli kauttaaltaan täynnä baaritiskejä, mutta epäonnekseen kaikkien niiden baarijukkien seassa oli vain yksi mies.

Ja, no, hänkään ei ollut ihan sitä miesten eliittiä. Ja se oli varma, että täysin heterokaan ei ollut, jos tuollaista ilmettä vielä näyttää kauniin naisen edessä. Mutta hei, jotain positiivista! Ensimmäinen mies joka ei kehunut Clairen tissejä heti kättelyssä. Aina vain paranee.

Ei Clarincella olisi kyllä muutenkaan jätkän kanssa synkannut. "Hei, miksi täällä muuten on edes tällainen tontti?" hän kysyi uteliaana. "Pakkohan se raha on jotenkin tienata", kuului vastaus. Clarince irvisti. Joo ei kiitos. Koti kutsuu.

Saapuessaan kotiinsa, hän huomasi ovensa edessä seisovan koiran joka oli väritykseltään vähän kinuskimainen. Koirarakkaana ihmisenä Clarince silitti Kinuskia hymyillen lohduttomasti. "Anteeksi, ei minulla ruokaa ole. Ollaan sitten vähän samassa jamassa, eikö?" Tuskin tuo ruskeavalkoinen koira ymmärsi sanaakaan, mutta Claire ajatteli mielellään sen ymmärtävän.

Leikittäessään koiraa, Clarence huomasi nauravansa pitkästä aikaa. Se tuntui ihmeen hyvältä, mutta silti hänen sisällään kasvoi tyhjyyden tunne. Hän oli yksin, ilman ketään. Omillaan, ilman kenenkään avustuksia. Eikä hän tuntenut kykenevänsä siihen. Jokin hänen sisällään huusi jatkuvasti "luovutan", mutta kukaan ei tullut hakemaan häntä takaisin.

Samaan aikaan kun Clarence telmi koiran kanssa, tontin laidalle oli ilmestynyt oudon näköinen, vanha nainen. Hitaaseen tahtiin nainen lähestyi häntä.

Clarence huomasi naisen vasta kun tämä seisoi hänen selkänsä takana ja vaisu hymy huulillaan Clarence nousi ruohikolta. He kättelivät ja nainen esitteli itsensä: "Päivää, olen treffipalvelusta. Pienellä summalla rahaa lupaan antaa sinulle unelmiesi miehen!" Clarencehan tästä innostui ja alkoi kaivelemaan taskunpohjiaan.

Hän sysäsi eukolle 33 simeleonia ja kertoi haaveistaan: "Haluan mustahiuksisenn miehen, joka on rikas ja menestyy töissään hyvin ja hymyilee suloisesti ja on äärimmäisen kiltti ja hellä luonteeltaan ja..." Eukko kuunteli jaaritusta kyllästyneenä ja ajatteli pirullisesti antaa pahimman mahdollisen - kuinka hän elättäisi itsensä 33 simeleonin palkalla?

Clarence vilkaisi taakseen josta kuului voihkintaa: parissa sekunnissa hänen taakseen oli ilmestynyt aivan järkyttävän näköinen mies. Salamana Claire käänsi katseensa takaisin eukkoa kohti ja mutisi: "En minä ihan tuollaista tarkoittanut..." Eukko oli kuitenkin ahneella tuulella joten suostui lähettämään kaamean seuralaisen kotiin ja lähettämään uuden - tällä kertaa Claire päätti kostaa ja antoi vaivaiset 6 simeleonia.

Ja tulos... No, ei ollut paras mahdollinen. Jälleen tehtiin kuitenkin sopimus, ja nyt Clarence lupasi maksaa enemmän.

Tällä kertaa eukko oli paljon tyytyväisempi saadessaan 70 simeleonia - ja näin myös Clarence tuli tyytyväisemmäksi. Tämänkertainen mies oli jopa kohtalaisen hyvännäköinen, eikä Claire malttanut odottaa näkevänsä miehen ilman tuota järkyttävää partaa.

Mutta se taisi jäädä vain haaveeksi. Mustanpuhuva mies ehti hädintuskin vilkaista Clarencea kun jo päätään pudistellen lähti kävelemään pois. "Hei odota!" Claire huusi. "Minä maksoin sinusta!"

Clarence jäi paikoilleen toivoen, että mies kääntyisi takaisin ja antaisi Clairelle edes mahdollisuuden. Kun hän löysi vihdoinkin edes hieman hyvännäköisen miehen, tämä ei ole kiinnostunut pätkääkään Clairesta. Pettyneenä Clarence jää katsomaan miehen perään, kunnes tästä ei näy enää jälkeäkään. Kääntyessään takaisin ja vaatiakseen rahansa takaisin eukolta, Clarence sai kokea taas pettymyksen: eukostakaan ei näkynyt enää jälkeäkään.

Uudet kuteet, uudet kujeet. Clarence käväisi suihkussa ja vaihtoi päälleen arkiasunsa hikisen urheiluasunsa tilalle ja päätti ettei luovuttaisi. Hän oli kuullut lähellä sijaitsevasta kahvilasta - ei sitä koskaan tietäisi löytyisikö unelmien mies kahvikupposen äärellä vaiko tanssilattialla.

Kahvila, johon hän saapui, vaikutti oikein lupaavalta ja mukavalta paikalta. Ei ehkä sellaiselta, missä parikymppiset parhaiten viihtyisivät, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tuohon paikkaan hän joka tapauksessa menisi.

Prinssi Uljasta ei tainnut täältäkään löytyä. Harmistuneena hän tilasi baarimieheltä mahdollisimman vahvaa drinkkiä - ja sellaisen hän sai. Huonolla viinapäällään hän kulautti kahdella kerralla koko litkun alas. Juoma poltteli inhottavasti kurkussa ja myöhemmin vatsassa, mutta olo oli kevyempi. Vapautuneempi. "Vitut minä mitään miestä tarvitsen! Olenhan sentään aikuinen nainen", Clarince ajatteli itsekseen ja huomasi virnuilevansa ilman syytä.

Drinksun jälkeen hänen ikäisensä mies - ei mikään järin komea sellainen -, Joonas, vaikutti tavattoman komealta ilmestykseltä. Nopeasti vilkaistuna jopa miesainekselta! "Sun nimi oli siish... Joonatan?" Clarence kysyi virnistäen viettelevästi. Joonas virnisti takaisin. "Joonas." Ihan kuin ohimennen mies tökkäisi Clairea vasempaan rintaan. "Kivat tissit." Aiemmin päivällä Claire olisi varmasti saanut tuosta kommentista tarpeekseen ja Joonas olisi löytynyt puolikuolleena ruohikosta, mutta nyt kommentti tuntui täysin soveliaalta. "Khih, kiitti ♥."

"Tietshä Joo... Joonas? Sä oot ihan vidun hyvännäkönen!" Clarince sanoi kovaan ääneen ja iski Joonakselle silmää. Joonas oli täysin mukana meiningissä.

Ehkä liiankin, sillä välittömästi Clarince kaappasi miehen pieneen viattomaan suukkoon, eikä Joonas pyristellyt vastaan laisinkaan. "Tietshä... Tietshä et meillä synkkaa ihan sika hyvin? Siish... Meil on niinku kemiaa!" Claire sammalsi ja hymyili Joonakselle, joka hymyili jurosti takaisin.

"Shiish ihan vidun hyvin..."

"Ai saamari päätäni..." Clarince urahti noustessaan sängystään. Hänen päässään jyskytti, oksetti, eikä hän muistanut eilisestä hädintuskin mitään. Ainakin hän heräsi omasta sängystään - onneksi.

Clarince oksensi heti sängystä päästyään kahdesti ja nyt istuutuessaan pytylle hän mietti kuumeisesti eilistä. Joonas. Se oli sen miehen nimi. He olivat suudelleet... Mutta sen jälkeen Claire ei muistanut mitään. Aivan kuin joku olisi varastanut hänen ajatuksensa.

Clarence oli saanut äidiltään vinkin hyviin krapulajuomaan. Juoma oli kerrassaan järkyttävän makuista, mutta urheasti Claire joi sitä toivoen sen vievän pois kamalan päänsäryn.

"Saa luvan olla viimeinen kerta kun hankin itseni tällaiseen krapulaan", Clarence mutisi itsekseen. "En kyllä enää vähään aikaan kulauta mitään tuollaista kurkustani alas."

"Voi - herran - jumala", Clarence kuiskasi. Jostain syystä hänen kotinsa eteen oli ilmestynyt järkyttävän iso ruusukippu, jossa oli kortti, jossa Joonas selitti kaipuustaan ja onnestaan. Claire oli varma että oksentaisi pian, ja turvautuikin mr. Pönttöön.

Pestyään hampaansa kahteen otteeseen ja käydessään suihkussa, Clarence oli varma, että hän ei enää hetkeäkään kestäisi kopperossaan. Kello oli yksitoista, mutta Claire oli varma, että naapurikaupungissa, Stadissa, olisi vielä joku paikka auki.

Ja niin olikin. Clarence huomasi päätyneensä Onnenkantamoinen -nimiseen kapakkapelihuoneeseen. Hän istahti pelipöytään ja nakkasi siihen 100 simeleonia huolettomasti. "Olen mukana."

Ilta oli mennyt jo pidemmälle kun äkisti Clarincen pöytään istuu nuori mies, vaaleahiuksinen. Clarince katsoo tätä miestä pitkään ja mies katsoo takaisin.

Mies hymyilee Clarincelle ystävällisesti, ja täysin mykistynyt ja pökertynyt Clarince ei osaa kuin tuijottaa.

Nopean henkisen taistelun jälkeen Clarincenkin huulille ilmestyy hymy.

Illan edetessä, Clarince huomasi olevansa huimasti voitolla ja päätti lähteä pöydästä hyvän sään aikana. Hän saikin voittoa mukavat 70 simeleonia.

Mutta pois hän ei kyennyt lähtemään. Sen sijaan hän istahti baaritiskin ääreen ja mutisi: "Yksi gintonic." Huolimatta kaikista itselleen tehneistä lupauksistaan, hän oli ehdottomasti ryypyn tarpeessa. Hän tarvitsi jostain rohkaisua mennä puhumaan kahden kesken tuolle syötävän ihanalle jätkälle, jonka kanssa he olivat vaihdelleet katseita jo ties kuinka kauan.

Saadessaan juoman kulautettua alas, Clarince palasi pöydän ääreen. "Hei anteeksi", hän sanoi ja katsoi tiiviisti vaaleahiuksista miestä. "Olisiko sinulla aikaa jutella?" Clarince hymyili varovaisesti, ja miehen nyökätessä, Clairen hymy syveni huimasti. Mies keräsi pelimerkkinsä pöydästä ja he menivät kauemmas pelipöydästä saadakseen jutella rauhassa.

"Niin tuota... Olen Clarince", Clarince esittäytyi kohteliaasti ja hymyili. Mies hymyili takaisin. "Sulho." Clarince hätkähti ja katsahti miestä, Sulhoa, ihmeissään. Sulho? Voi herranjumala, selvästi maailman ironiaa.

 
He juttelivat pitkään, kaikesta maailman ja taivaan välillä. Clarince huomasi olonsa erittäin vapautuneeksi ja kertoi Sulholle nykyisestä elämäntilanteestaan ja muista asioista, joita hän ei uskonut kykenevänsä koskaan kertomaan. Claire huomasi myös nauravansa paljon miehen seurassa, joka oli ihmeellistä: vielä hetki sitten Claire oli varma, ettei kykenisi nauramaan enää.

Gintonicin voimalla Clarince huomasi myös flirttailevansa hyvin avoimesti. "Tiedätkö, Sulho, en yleensä saa näin hyvää kutinaa miehistä." Clarince vaikeni nopeasti. Voi hyvä jumala, oliko hän mennyt selittämään ohi suunsa - saisiko Sulho tarpeekseen? Mutta ei. Sulho nyökkäsi ja kertoi tuntevansa myös heidän välillään yhteyden. Siinä vaiheessa Clairen sydän hakkasi kovemmin kuin koskaan, sillä Sulho alkoi nojautumaan eteenpäin. Claire oli varma, että hän ei kestäisi, hänen sydämensä pumppaisi liikaa ja se räjähtäisi ulos rinnasta.

Hitaasti myös Claire huomasi kumartuvansa Sulhoa kohti. Mutta ei, juuri kun heidän huulensa olivat kohtaamassa - ja Clairen sydän räjähtämässä - Claire veti päänsä taakse. Myös Sulho nojautui taaksepäin ja näytti hyvin nololta. Clarencesta tuntui pahalta: nyt Sulho varmaan luuli, ettei Clairea kiinnostanut kuin kaveruus. Claire ei itsekkään tiennyt mitä mieheltä halusi. Silloin hän sai hyvän idean ja virnisti Sulholle salaperäisesti. "Tule, lauletaan karaokea!"

He astuivat taaksepäin ja tarttuivat mikkeihin ja päättivät laulaa dueettona I Will Surviven. Gintoniccia juoneena Claire kuitenkin hihitti läpi puolet laulusta, eikä Sulhokaan oikein sanoja osannut. Kaikki ihmiset kääntyivät katsomaan ja moni naureskeli ja supatteli viereisen penkin ihmiselle, mutta se ei heitä masentanut. "I will surviiiveee oooo-ooh! En-muista-sanojaaah."

Clairella oli myös omaa hauskaa hänen tehdessä omia tanssiliikkeitään. Kaikkia nauratti, myös itse lauluparia. Ja kun laulu viimein loppui, ei naurulla ollut rajaa. Sulho vitsaili Clairen tyylikkäistä tanssiliikkeistä ja tunsi myötähäpeää häntä kohtaan, mutta Clarencen hymy ei hyytynyt hetkeksikään.

He siirtyivät jälleen vähän kauemmas juttelemaan ja Claire tunsi hänen sydämensä hakkaavan edelleen. "Minulla ei ole ollut näin hauskaa aikoihin. Ja minun kuuluisi varmaan kiittää sinua." Sitten Clarence oli varma punastuvansa hieman. "Eikä minulle ole aikoihin ollut yhtä mahtavaa ja ihanaa seuraa kuin sinä." Loppu oli vain kuiskaus, ja Clarence huomasi nojautuvansa eteenpäin. Tällä kertaa sydän ohjasi aivoja, eikä Sulhon kumartuessa myös eteenpäin Clarence perääntynyt. Hänen sydämensä hakkasi jälleen laittoman kovaa, mutta vasta nyt Clarence ymmärsi, miksi: se halusi tätä.

Lopulta parin huulet koskettivat toisiaan ja Claire kietoi kätensä Sulhon ympärille. Sulho kietoi kätensä myös Clairen ympärille, eikä Clarence osannut sanoin kuvata kuinka oikealta se tuntui. Hän tunsi olonsa niin turvalliseksi, niin ihanaksi, niin mukavaksi, että oli varma, ettei koskaan ollut tuntenut samaa tunnetta kenenkään kanssa. Entäs sitten jos he etenivät nopeasti? Miksei, kun kaikki tuntui niin oikealta?

Ennen pitkää huulet kuitenkin erkanivat toisistaan ja intohimoinen suudelma muuttui halaukseksi. Samaan aikaan Claire huomasi illan muuttuneen jo aamuksi ja väsymyksen painavan kuin suurena taakkana päällään. Heidän halatessaan Claire kuiskasi hän täytyvän lähteä ja Sulho kietoi kätensä tiukemmin hänen vartalonsa ympärille. Ennen lähtöään Claire sujautti vielä Sulholle puhelinnumeronsa pienessä lapussa hänen taskuunsa ja pyysi Sulhoa soittamaan.

Ja niin Clarence lähti. Aurinko oli jo noussut porottamaan Stadin taivaalle ja Clarencen olo oli uskomaton. Hän oli löytänyt miehen, joka oli ihanampi kuin mikään hänen kuvitelmistaan.

Miehen, jonka kanssa hän halusi viettää koko loppuelämänsä.