Seuraavana päivänä, noin kolmen aikoihin, puhelin alkoi soimaan. Clarence käveli puhelimelle toiveikkaana, vatsaa kihelmöiden. "Clarence."

Hetken oli hiljaista ja sitten iloinen miesääni alkoi pauhaamaan: "En tiedä muistatko minua enää mutta tapasimme eilen ja-" Clarencen huulille levisi hymy. "Sulho!" Hänen teki mieli vielä lisätä soitit sittenkin, mutta ei saanut sanaa ulos suustaan. Luurin toiselta puolelta kuului naurahdus. "Niin. No, ajattelin vähän, että jos... kun... äh. Mitä jos tapaisimme? Tänään?" Clarence virnisti onnellisesti. "Mahtavaa. Tunnin päästä meillä? Choralia lane 1", hän ehdotti. "Nähdään sitten", kuului vastaus. Clarence laittoi luurin paikalleen ja hänen teki mieli hyppiä tasajalkaa.
Ja niin sovittuun aikaan katua pitkin käveli tutunnäköinen mies. Clarence vilkaisi ikkunasta varmistaakseen henkilön - ja riemastui huomatessaan että se todella oli Sulho.

Pian ovikello soikin ja Claire joutui pidättelemään itseään, ettei olisi juossut kiljuen Sulhon kaulaan. Sulho oli siinä, hänen ovellaan... Ja hän näki Clairen kerrassaan järkyttävän asunnon. Hups.

Turhaan hän oli itseään pidätellyt, sillä välittömästi kun Clarence oli astunut ovesta ulos, Sulho kahmaisi hänet suudelmaan. "Eikö tämä sydämen hakkuu lopu koskaan?" Claire huokaisi ajatuksissaan, mutta tunsi silti mielihyvää. Aina, kun hän näki Sulhon, pilvet tuntuivat kaikkonevan auringon edestä.

"Et ikinä arvaa kuinka vaikeaa oli saada unta yöllä", Sulho selitti nauraen. Clarence hymähti; hänkään ei ollut saanut unta kunnolla. "Hassua, miten voi tulla ikävä niin nopeasti. Aivan kamala tunne", Sulho jatkoi, eikä Claire saanut vastaukseksi aikaan muuta kuin nyökyttelyä.

Sen jälkeen he tapasivat päivittäin, yleensä samoin rutiinein: hempeillen ja Claire tarjosi usein Sulholle maukasta hedelmäjogurttiaan, jota Sulho suorastaan rakasti.

Joskus Clarence ei ehtinyt edes jogurttiaan laittamaan, kun oli sen verran kiire halaillessa ja suudellessa. Hänen elämästään oli Sulhon kanssa tullut rutiininomaista - mutta se ei haitannut Clairea pätkääkään. Hän tunsi olonsa vain päivä päivältä paremmaksi, eikä enää pieni kopperokaan saanut hänen mieltään matalaksi.

Niinpä Clarence päätti yhtenä päivänä ottaa härkää sarvista ja kertoa Sulholle tunteistaan tätä kohtaan. "Sulho... Mehän olemme nyt nähneet toisiamme tasaisesti jo melkein viikon verran ja olen nyt satavarma kaikesta. Sulho, kulta, haluan viettää kanssasi koko loppuelämäni. Toisin sanoen... Rakastan sinua." Sulho mykistyi ja katsoi Clairea suu pienesti ammollaan. Lopulta hän hymyili suloisesti ja nyökkäsi: "Tunnen aivan samoin. Tosin olen tainnut rakastaa sinua pidemmän aikaa kuin sinä minua." Hän virnisti pienesti. "Mutta se ei jäänyt siihen", Claire sanoi, nyt huolestuneena Sulhon tulevasta reaktiosta. Mutta hänen oli pakko puhua, kertoa. "Haluan muuttaa yhteen kanssasi."

Sulho oli pitkän tovin hiljaa, mutta nauroi sitten. "Tietenkin. Tilaan muuttoauton jo tänään." Clairen silmät vettyivät onnesta ja hän hyppäsi Sulhon kaulaan. "Olen pahoillani kun kaikki tapahtuu niin nopeasti. En vain näe syytä hidastella enempää - emme sentään ikuisesti elä." Sulho ei sanonut mitään, mutta Claire tunsi kuinka hän nyökytti päätään hänen olkapäätään vasten.

Ja niin Sulhon säästämillä 13 380 simeleonilla raivattiin koko vanha talo pois ja rakennusmiehet kutsuttiin paikalle. Aikaa meni kuukausia, mutta kun talo viimein valmistui, oli pari aivan täpinöissään. Se ei ollut suuri, mutta juuri sen kokoinen kuin he tarvitsivat.

Clairen pyynnöstä Sulho muutti myös ulkonäköään. Clarencen mielestä lapselliset pilottilasit joutivat roskakoriin ja Sulho nakkasi päähänsä joskus kauan sitten ostamansa lippalakin.

Nyt kun oli jo hiuksia muunneltu, tarvittiin enää vain lätsään sopivat vaatteet. Ja vaikka kuinka Sulho etsi, ei hänen pienestä vaatekokoelmastaan löytynyt mitään, joka olisi lätsän kanssa sopinut hyvin yhteen, niinpä hän päätti mennä seikkailemaan vaatekauppaan.

Kaupasta tarttui mukaan mukava pino vaatteita. Sulho oli sen tyyppinen mies, että kun hän kauppaan eksyi, sieltä ei todellakaan tultaisi takaisin tyhjin käsin.

Niinpä mukaan tarttui myös matkapuhelin. "Hmm, tällainen olisi kätevä bisnesten hoitamiseen", Sulho tuumi ja niinpä Simsungin uusi puhelin löytyikin seuraavan kerran miehen taskusta.

Ja eihän se siihenkään jäänyt. Juuri lähtemässä ollut Sulho sattui eksyttämään siniset silmänsä oven edessä olevalle tasolle, jossa myytiin kohtuuttoman kallista hajuvettä. "Tälle voisi tulla varmaan käyttöä myöhemmin", Sulho tuumi ja niinpä hajuvesipullokin katosi nopeasti Sulhon taskuun - tietenkin kassan kautta.

Niin Sulho oli kuin uusi mies. Epäröiden hän oli kuitenkin itseään katsonut peilistä, sillä nyt hän ei ainakaan näyttänyt seurustelevalta ja rakastuneelta mieheltä. Mutta mitäs sillä oli väliä, kun näytti niin pirun komealta?

Eräänä päivänä, kun Clarence oli viemässä vanhaa lehteä roskakoriin, näki hän katua kävelevän tutun näköisen miehen. Liian tutun. Hän olisi tunnistanut sen hupparin kauempaakin, ja äkisti Claire huomasi jännityksen hänen kehossaan. Hän oli vain ohikulkumatkalla. Hänen oli pakko olla.

Mutta totuus selvisi Clarencelle pian, kun Joonakseksi kutsuttu mies väläytti hymynsä naiselle. "Voi piru", Claire ajatteli ja puri huultaan. Joonas ei ollut ohikulkumatkalla. Hän tiesi selvästi, mitä oli tullut hakemaan. "Clare, moi!" Joonas tervehti säteilevästi. Clare. Siksi Joonas oli häntä silloinkin kutsunut.

Clarence ei ollut kuitenkaan yhtä iloinen jälleennäkemisestä. "Joonas. Mitä sinä täällä teet?" hän kysyi kitkerästi ja risti kätensä.

"Clare", Joonas aloitti huoaten, "oli suuri virhe kun en tullut käymään - tai edes soittanut. Yritin karistaa ajatukseni pois, mutta huomasin aina iltaisin ajattelevani vain sinua. Clare, rakastan sinua. Haluan sinut itselleni." Sitten Joonas vaikeni. Clarence oli shokissa. Se oli ollut vain yksi ilta, yksi ilta, jolloin hän oli ollut niin päihtynyt, että muisti hädin tuskin mitään. Joonaskin oli päissään, aivan varmasti. Vai oliko? Oliko hänellä oikeasti silloin tunteet pelissä? Ajatuskin tuntui Clarencesta pahalta.

"Voi Joonas..." Claire huokaisi. "Olet myöhässä. En tiedä, miten asiat olisivat, jos olisitkin soittanut, jos olisit tullut ovelleni aikaisemmin. Mutta meidän juttumme on ohi. Se on ollut ohi jo kauan, ja minulla on joku muu nyt. Ja olen onnellinen hänen kanssaan." Clarence katsoi Joonaksen kasvoja, kuinka ne vääristyivät kivusta, tuskasta jotka Clairen sanat hänelle tuottivat.

Clarence kietoi kätensä Joonaksen ympärille. "Olen pahoillani", hän kuiskasi. Joonas pudisti päätään. "Älä. Omapahan on vikani, kun en huomannut sinua aikasemmin. Ole onnellinen sen miehesi kanssa." Kivuliaasti Joonas väänsi kasvoilleen vielä kerran hymyn ja he irrottivat kätensä toisistaan. "Hyvästi, Clare."

Huoaten Clarence jäi katsomaan, kuinka Joonaksen hahmo loittoni askel askeleelta. Niin, jos Joonas olisi vain ottanut yhteyttä.

Seuraava päivä alkoi normaalisti. Clarence heräsi aamulla aikaisin ennen Sulhoa ja teki heille yhteistä aamupalaa - Sulhon suosikkia, hedelmäjogurttia.

Ja kuten joka aamu, Clarence tarkisti onko postia tullut. Mutta tällä kertaa hän löysi postilaatikosta jotain muutakin kuin vain laskuja: kummallisen kirjekuoren joka oli lähetetty Simcityn kauppakomiteasta. Hämmentyneenä Claire avasi kuoren ja luki sen ääneti: Onneksi olkoon! Simcityn kauppakomitea on päättänyt palkita teidät yhteistyöstänne antamalla sinulle ja seuralaisellesi ilmaiset ruoat mistä tahansa alueen ravintolasta. Clarencen kulmat kohosivat kysyvästi kun hän luki vielä kertaalleen kirjeen. Sitten hymy kohosi hänen huulilleen. Mahtavaa.

Sinä päivänä tapahtui myös jotain muutakin iloista: Clarence kutsuttiin työpaikallaan pomonsa puheille, ja pomo oli kertonut, kuinka vaikuttunut hän oli ollut Clairen omistautumisesta työpaikalleen ja päätti ylentää hänet poliisikokelaaksi.

Elämä oli normaalia ja rauhallista päivästä toiseen. Arjessa oli silloin tällöin pientä romantiikkaa, kuten vaikka käsien pitelyä syödessä tai suutelua sohvalla romanttisen komedian aikana. Niin, aika tavallista. Claire tunsi, kuin heidän tunteensa ei enää kehittyisi suuntaan tai toiseen, vaan että he olivat jämähtäneet tähän samaan halihali-pusipusi elämään, jota vanhat pariskunnat viettivät. Siitä vain puuttui jokin.

Sulho opiskeli jatkuvasti haaveillen ylennyksestä, jota ei vain kuulunut. Hän tuntui jämähtäneen vain elokuvateatterin koneenkäyttäjäksi.

Sen sijaan Clarencella meni yllättävän hyvin: hänet oli ylennetty jälleen - nyt hän oli saanut pestin passipoliisina. Silti häntä ei hymyilyttänyt.

Ja niin sinä iltana Clarence päätti tehdä jotain, joka hänen toiveissaan saisi elämän takaisin jännittäväksi. Illalla hän meni pelkkien alusvaatteineen sängylle ja odotti miestään, joka väsyneenä halusi pian nukkumaan. Ja niin tapahtui. Väsynyt Sulho tallusti makuuhuoneeseen ja hämmentyi tyttöystävästään, joka makoili sängyllä puolialastomana. Hän ei kuitenkaan kyennyt peittämään virnettä, joka pyrki hänen huulilleen.

Clarence hymyili takaisin. "Mikäs juttu tämä on? Älä anna minun odottaa!" Sulho teki kuin käskettiin ja kävi makuulleen Clairen viereen.

Ja niin yön hiljasuudessa tapahtui paljon rakkauden omia taikoja.

Seuraavana aamuna, Clairen jo mentyä töihin, vieras nainen pimputti talon ovikelloa.

Sulho meni katsomaan kuka oven takana oli, ja nähdessään Maaretin, kaappasi tämän karhunsyleilyynsä. "Maaret! Ihanaa nähdä pitkästä aikaa! Mikäs sinut tänne ajoi?"

Maaret nauroi. "Niinpä! Milloinkohan viimeksi näimme? Vuosi sitten? Huh, sinäkin olet muuttunut aivan hurjasti." Sulho virnisti. "Se on se rakkaus. Mutta hei, jatketaan juttelua enemmän sisällä."

Ja niin he siirtyivät sisätiloihin ja Sulho istutti Maaretin sohvalle. "Niin, mites sinä tänne olet eksynyt? Kerros viimeisimmät kuulumiset."

Maaret empi hetken ja huoahti sitten. "Niin, mites minun elämä. Päin persettä vaiko täysin päin persettä? Erosin miehestäni ja nyt koko suku syyttää minua. Hän kun oli heidän mielestään täysi pyhimys, vaikka näin omin silmin, miten hän petti minua." Maaretin silmät lasittuivat ja hiljaa hän sopersi: "Anteeksi... Ei minun ollut tarkoitus..."

"Maaret..." Sulho huokaisi ja he halasivat tiukasti. "En tiedä enää mitä teen elämälläni. Olen ihan eksyksissä", Maaret kuiskasi ja pyyhkäisi kyyneleen, joka vierähti hänen poskeaan pitkin. Sulho oli hetken hiljaa, miettien hyvää lohdutusta, ja sitten virne levisi hänen huulilleen. "Tule, tiedän miten saan sinut taas itsevarmaksi omaksi itseksesi."

Sulho johsatti Maaretin ulos talon edustalle, jossa oli musta tuoli. "Voilà! Stailataan sinut uuteen uskoon!" Maaret katsoi tuolia vähintäänkin kauhuissaan. "Tuota, Sulho, en oikein tiedä..." Maaret empi. "Älä pelkää", Sulho virnisti iskien silmää. "Olen käynyt kampauskurssin." Maaret empi edelleen mutta istahti luovuttaneena tuoliin.

Niin Sulho tarttui meikkipalettiin ja alkoi loihtimaan Maaretin kasvoille luovaa meikkiä. Tosin lopputulos taisi olla vähän liiankin luova. "Voi EI! Kasvoni!" Maaret parahti ja Sulho puri mietteliäänä huultaan. "Anna minun yrittää uudelleen. Lupaan, ettet pety tällä kertaa." Maaret katsoi Sulhoa epäröiden vahvasti. "Hyvä on, tämän kerran", hän lopulta huokaisi.

Ja niinpä yritettiin uudelleen. Tällä kertaa Sulho tarttui saksiinkin. Saadessaan työnsä omissa silmissään hienoksi, Sulho ojensi peilin. "Voilà, neiti." Maaret oli hetken täysin sanaton. "Sulho! Aivan järkyttävän ihana! Olet ylittänyt itsesi!" Maaret huudahti lopulta. Sulho vain hymyili.

Maaret nousi tuolista ylös. "En tiedä kuinka kiittää sinua. Olit oikeassa; oloni on paljon itsevarmempi. Nyt jopa kehtaisin kävellä meidän kantakahvilaan ja haistattaa sille paskakasalle pitkät." Maaret hymyili.

Sulho hymyili Maaretille lempeästi. "Olen varma, että sinäkin löydät sen oikean. Olen elävä todiste siitä, että sen oikean voi löytää vain sattumalta."

He halasivat vielä kerran tiukasti. "Pidä huolta itsestäsi, nainen." Maaret nauroi. "Samoin, mies."

Sinä iltana Clarincella oli iloisia uutisia: hänet oli jälleen ylennetty. Nyt hän oli jo poliisivirkailija. Tällä kertaa oli Clairella hymy herkässä, sillä palkkakin oli huima.

Uninen Sulho oli jo tullut eteiseen vastaan, ja säikähti Clarincea joka juoksi hurjalla vauhdilla ovesta sisään ja hyppäsi Sulhon kaulaan. "SAIN YLENYKSEN! Kuulitko? Neiti passipoliisi on nyt neiti poliisivirkailija!" Sulho nauroi ilahtuneesti. "Mahtavaa! Hienoa Claire!"

"Tiedätkö mitä? Sain idean", Sulho sanoi hymyillen. "Mitäs jos huomenna mentäis syömään, minä ja sinä? Sinullahan on vielä ne kupongit, eikö?" Clarence nyökkäsi hymyillen. Käsi kädessä he menivät nukkumaan.

Mutta yöllä Claire heräsi polttavaan tunteeseen vatsassaan. Hänellä oli ennenaikaisia supistuksia. Kun supistukset lakkasivat, Clairen sydän hakkasi. Voi herranjumala, hän oli raskaana!