Tämä osa on lyhyempi kuin edelliset, n. 40 kuvaa, mutta toivottavasti ei haittaa ;---)

Illalla, kuten oli sovittukkin, pari lähti Stadiin etsimään mukavaa illallistamispaikkaa. Kumpikaan ei ollut innostunut pynttäytymään sen kummemmin, vaan lähtivät ihan vain perusvetimissään.

Nälkäinen pari päätti pitkän kävelymatkan jälken tyytyä ihan mihin tahansa, mutta heidän onnekseen ensimmäinen vastaantuleva ravintola ei ollut kärpästen suosima purilaisbaari, vaan hyvin kalliina ja hienona ravintolana tunnettu Viiva.

Ilmaiskupongit omistava Clarence päätti hoitaa tilaukset. "Hei, pöytä kahdelle. Mieluiten aika hiljainen kulmaus..." Viimeisen lauseen hän sanoi tavallista hiljaisemmin; hänen täytyi kertoa Sulholle tänään, eikä hän tahtonut muiden ihmisten kuuntelevan. Ravintolapäällikkö katsoi Clarencea pitkään, mutta tunsi ymmärtävän mistä oli kyse, ja johdatti parin pöytäänsä.

He istahtivat pöytäänsä ja ravintolapäällikkö ojensi heille menut. Clarence katseli ruokalistaa täysin ääneti, sydän hakaten, pää täynnä hyviä selityksiä, millä hän selittäisi raskaaksi tulemisensa.

Ei mennyt kauaa kun pari sai ruokansa pöytään - Clairen hummeri ja Sulhon lohipaistos. Ja koko sen ajan, kun Claire odotteli ruokia, hän huomasi hermostuvansa jatkuvasti enemmän. Keskustelukaan ei tuntenut enää luontevalta: yleensä turhanpäiväisiä puhumisia välttelevä Clarence tajusi kehuskelevansa poikaystävänsä annosta ja tuumivansa ääneen huomisen säätä. Silloin Claire tiesi, että nyt oli aika.

Niinpä äkisti hymy hyytyi Clarencen huulilta ja tilalle tuli kuolemanvakavuus. Hän pelkäsi katsoa Sulhoa silmiin silloin kun puui tällaisista, niinpä Clarence käänsi häpeissään katseensa pois. "Sulho... Kulta, minulla on sinulle kerrottavaa", hän aloitti hiljaa. "Muistatko kun silloin kerran... Silloin yhtenä yönä... No, ilman ehkäisyä kuitenkin. En ikinä olisi uskonut, että se olisi johtanut tähän." Claire pysähtyi vetämään syvää henkeä, ja hän kykeni vain kuvittelemaan kuinka kauhistunut ilme kohosi Sulhon kasvoille. "Olen raskaana", Clarence töksäytti. "Sinulle."

Kun vihdoin Clarence uskalsi kääntää katseensa takaisin, hän huomasi Sulhon huulilla leikittelevän hymyn. "Raskaana?" hän kysyi hämmentyneenä ja hieraisi nopeasti takaraivoaan. "Toki tämä tuli vähän... yllättäen... mutta älä todellakaan kuvittele, että en haluaisi sitä! Sehän on aivan ihanaa! Voi herranen aika, mehän saamme vauvan!" Clarence räpytteli silmiään kummissaan. Sitten huojentunut hymy ilmestyi naisen kasvoille ja pari hipelöi toistensa käsiä onnellisina.

Sulho oli hetken hiljaa, mutta naurahti sitten. "En ollut ikinä odottanut tällaista. No, tulipahan ainakin hyvään paikkaan tämäkin..." Samassa Sulho alkoi kaivelemaan taskujaan ja Clarence katseli miestään hämmentyneenä. Mikä tuli hyvään paikkaan? Vetäisikö hän esille jotkut asianajajan hyväksymät paperit jostain omaisuuden luovuttamisesta Sulholle?

Mutta sen sijaan taskun sisältö paljastui mustaksi samettirasiaksi. Shokki kulki Clarencen läpi järkyttävän nopeasti, eikä hän kykenyt peitellä hymyä, joka ilmestyi hänen punaisille huulilleen. "Se on vain kaulakorurasia", Clarence yritti rauhoitella itseään, ettei odottaisi liikaa ja joutuisi sitten pettymään.

Clarence otti rasian käteensä ja hiveli etusormellaan sen sammettista pintaa samalla kun auttoi toisella kädellään paljastamaan rasian sisällön. Kun rasia oli vihdoin auki, ja ties kuinka monen karaatin sormus hänen silmiensä edessä, vettyivät Clarencen silmät onnesta ennennäkemättömällä tavalla. Ja niin Sulho pamautti ilmoille odotetut sanat: "Clarence Mitchell, tuletko vaimokseni?"

"Tulen, tulen, tulen, tulen ja vielä kerran tulen! Tietenkin, tietenkin tulen vaimoksesi", Clarence sopersi samalla kun pyyhkäisi ensimmäisen onnenkyyneleen silmäkulmastaan. Sulho ei vieläkään ollut varma, antaisiko jännityksen laantua, vai oliko edessä vielä jotain yllättävää.

Claire irrotti sormuksen rasiastaan ja pujotti sen sormeensa. Sen jälkeen hän katseli ihastuneena sen suurta kiveä: sormus oli varmasti maksanut paljon. "Se on ihana", Clarence kuiskasi. Sulhokin oli jo rentoutunut, vaikka tunsikin olonsa vielä hyvin sekavaksi. Tänään oli tapahtunut niin paljon...

Clarence ei osannut sanoin kuvailla, kuinka onnellinen hän oli laskiessaan sormusta kantavan kätensä Sulhon, miehensä, käden päälle. Hänen aviomiehensä. Sulhasensa.

Vielä ruokailun jälkeen he jäivät istuskelemaan pöytäänsä ja keskustelemaan niitä näitä. Kun taakka oli vihdoin poissa Clairen harteilta, tuntui ihmeen helpolta keskustella jälleen päivän suurimmista simmaailman puheenaiheista. Jossain vaiheessa iltaa he kuitenkin kuittasivat ateriansa lipukkeillaan ja matkoivat jatkaa kotiin.

Kotona Sulholla oli jäljellä vielä yksi yllätys: hän pyysi Clarencea odottamaan ja haki nopeasti vaatekaapistaan valkoisen lahjapaketin, jonka hän ojensi Clairelle. Claire oli yllättynyt, eikä kyennyt peittämään punastustaan. "Voi Sulho, olet tehnyt tänään muutenkin niin paljon..." Äkisti Clarence alkoi nyyhkyttämään hillittömästi ja Sulho säikähti pahanpäiväisesti. Nähdessään Sulhon järkyttyneen ilmeen, Claire naurahti vain kepeästi. "Itken onnesta, tumpelo. Huhhuh, taidan tosiaan olla raskaana kun olen näin tunteelliseksi heittäytynyt."

Pari kuukautta kului ja Clarencen raskaus alkoi näkyä selkeästi ulospäin. Hän päätteli olevansa viidennellä, ehkä jopa kuudennella.

Samoihin aikoihin valmistui myös vauvan huone. He olivat päättäneet sisustaa sen vihreällä - huolimatta siitä, olisiko tulokas sittenkin tyttö. Kyllähän vihreä sopisi ihan hyvin tytöllekkin. Huone oli pieni ja se oli päätetty pitää mahdollisimman yksinkertaisena.

Raskaus oli aika helppo, vaikka Clarencen elämä tuntui noudattavan samaa tylsää kaavaa: vessaan, syömään, maalaamaan, vessaan, nukkumaan ja niin edespäin. Myös Sulho otti raskauden hyvin kevyesti, vaikka välillä olikin aina hössöttämässä siitä, ettei saisi syödä liian raskaita ruokia.

Aikaa jäi myös paljon siivoamiselle, ja Clarence huomasikin aina pienimmätkin likatahrat ja oli jatkuvasti pesemässä mitä kummallisimpiakin paikkoja.

Sulhon urakin oli lähtenyt pieneen nousuun ylennyksen myötä, tosin taso oli alkanut käydä jatkuvasti korkeammaksi, joten Sulho tuumi usein uran vaihtamista. Hän jaksoi haaveilla lapsuusaikaisesta unelmastaan tulla ammattiurheilijaksi. Mutta unelmaksi taisi myös jäädä: Clarence ei varmasti suostuisi Sulhon uranvaihtoon enää tässä vaiheessa.

Eräänä päivänä Clarence päätti ottaa puheeksi asian, joka oli pitkään vaivannut naisen mieltä. "Tiedätkös, olen kuullut naapureiden jo puheskelevan... no, tästä. Olen kuullut kuinka he kuiskuttelivat siitä, miten synnyttäisin äpärälapsen sun muuta. Se tuntuu hirveän pahalta." Clarencen kurkkua kuivasi. "Pitäisikö meidän sittenkin ajoittaa sitä naimisiinmenoa?" Clarence näytti murheelliselta: hän ei ollut koskaan ollut niin nöyryytetty kuin niiden mummojen syyttävien katseiden alla.

Sulho oli hetken hiljaa. "Huolettaako sinua oikeasti mitä ne vanhat, elämäänsä kyllästyneet mummot meistä puhuvat? Miksi meidän pitäisi heitä kuunnella? Eikö se ole tärkeintä mitä me tunnemme, mitä me ajattelemme? Emme ole ennenkään heidän soimauksistaan välittäneet, miksi nyt?" Sulho hymyili rohkaisevasti. "Loppujen lopuksi ne mummot tietävät vain murto-osan siitä, mitä tunnen sinua kohtaan." Clarence kuunteli sanattomana miehensä puheita, ja tunsi välittömästi itsetuntonsa kohentuvan. Niinpä. Ei häntä kiinnostanut. Ainoa asia, joka jaksoi häntä kiinnostaa, oli se, mitä Sulhon ja hänen välillään tapahtui.

Huoaten Clarence kietoi käsivartensa Sulhonsa ympärille. "Niinpä. Olet niin oikeassa." He hymyilivät toisilleen varovaisesti ja syleilivät toisiaan hartaasti.

Kuukausia vieri jälleen ohitse ja elämä oli joten kuten kohdillaan. Clarence viihtyi edelleen maalaustelineensä vierellä ja Sulho ravasi töissä kuin viimeistä päivää.

Ja eräänä päivänä Sulho toi mukanaan mieluisen yllätyksen. Virne oli miehen naamalla jo autosta ulos astuessa, ja hänen oli lähes mahdotonta pysyä maltillisena.

Tullessaan sisään, Clarence oli Suhoa vastassa. "Hei kult-" Clarence aloitti, mutta ei ehtinyt pidemmälle. "Et ikinä arvaa mitä töissä kävi! Esittelin eräälle taiteilijalle tekemäni filmin, johon hän rakastui ja antoi minulle kaikki omaisuutensa! Me olemme nyt rikkaita, kulta! Meillä on 73 000 simeleonia!" Clarencen leukaluu oli loksahtaa paikoiltaan.

Clarence syöksähti halaamaan miestään. "Ihanaa! En voi uskoa tätä todeksi." Rahaa he olivat kipeästi tarvinneetkin. Kun Claire sai todella surkeaa korvausta raskausajastaan ja heidän täytyisi ostaa tulevalle vauvalle vaikka mitä tärkeitä tavaroita... Tämä oli enemmän kuin tervetullut tapaus.

Mutta yllätykset eivät loppuneet siihen. Sulho otti avovaimonsa käsistä kiinni, hymyillen tälle vaisusti. "Ja nyt kun olemme rikkaita... Tiedätkö, en ole koskaan tykännyt sen kummemmin tästä työpaikasta. Tämä on aina ollut vähän kuin pakkopullaa, kun tosiasiassa haluaisin tehdä muuta." Sulho vaikeni hetkeksi, tuijotellen varpaidensa kärkiä. "Haluan erota, ja ryhtyä urheilijaksi."

"Erota?" Clarence kysyi varovasti. Miksi ihmeessä? Hänellähän meni töissä paremmin kuin koskaan! Urheilija. Eivät ne kaikki edes menestyneet. "Minä... En oikein tiedä onko se kauhean viisasta. Ajattele nyt", Clarence pyysi.

Sulho huokaisi. Hän oli tämän jotenkin osannut arvata. "Mutta niin minä ajattelenkin! Minä ajattelen - sydämelläni. Miksen voisi tämän ainoan kerran, kun tällä pyöreällä planeetalla asun, tehdä mitä nenä näyttää? Olen for god's sake aikuinen mies!" Clarence kuunteli sanattomana tätä vuodatusta. Hänen harmikseen, Sulhon joka ikinen sana oli niin totta. Niinpä luovuttaneena, Claire väänsi kasvoilleen hymyn. "Hyvä on."

"Kiitos", Sulho kuiskasi ja veti Clarencen hellään suudelmaan.

Kului viikkoja ja Clarencen vatsa vain jatkoi kasvamistaan. Se näytti jo siltä, kuin hän olisi syönyt rantapallon. "Se taitaa syntyä kohta", Sulho totesi tietäväisenä ja hymyili vatsan asukille. "Ties vaikka sieltä tulisi kymmenen, kun tuo vatsa on noin valtava!" Clarence nauroi. "Se on normaalia. Kai."

Ja niin, eräänä aamuna, Clairen noustessa sängystä, hänen lapsivetensä loiskahtivat makuuhuoneen lattialle. "Voi ei, nytkö se tulee?" Clarence ajatteli irvistäen. "SULHO! Se taitaa alkaa!"

Välittömästi huudahduksensa jälkeen hän huomasi supistuksien alkavan voimakkaina. Vauva oli tulossa ulos - eikä nyt ollut enää aikaa mennä sairaalaan. Niinpä Clarence istahti sängylleen ponnistamaan.

Ja niin, poikavauva oli saatettu maailmaan. Clarence tiesi välittömästi lasta katsoessaan, että se oli Jayden. Hän oli perinyt molempien vanhempiensa silmät sekä Sulhon vaaleat hiukset.

Clarence antoi Jaydenin Sulholle, sillä tajusi, etteivät supistukset olleet vielä lakanneet. Hän oli saamassa kaksoset! Niinpä synnyttäminen sängyn reunalla jatkui, eikä Clarence ollut enää varma, haluaisiko enää yhtään lasta näiden lisäksi. Tuska tuntui liian suurelta taakalta.

Mutta kuitenkin, tämäkin tulos oli niin vaivan arvoinen. Täysin veljensä kopio, jonka Clarence päätti nimetä Adrianiksi, oli aivan yhtä suloinen ilmestys kuin veljensäkin. Enää oli vain se kysymys jäljellä, mitä pari tekisi, kun heillä oli hoidettavanaan ei vain yksi, vaan kaksi lasta?

Osa 3, olkaas hyvä. Seuraava osa ei tule ihan heti, tulen risteilyltäkin (lähtö huomenna) takaisin vasta tiistaina, eikä kuviakaan ole enää säästössä. Mutta tuskin siihen ihan viikkoakaan menee. ;---)

Ps. Tuli luonnonkaksoset, en käyttänyt koodeja taikka juustokakkua.